fbpx
Valitse sivu

Keskellä kuuminta ja kummallisinta kesää 2020 olin varmasti saavuttanut jonkinlaisen emotionaalisen tyhjiöni lakipisteen, sillä koiran kanssa aamukävelyllä ollessani aloin miettiä, mikä on minun elämäni tarkoitus. Ei elämän ylipäätään vaan minun elämäni.

Tärkein ja kaunein (joskin myös kivuliain) tehtävämme tässä elämässä on kasvaa ihmisenä. Se ei ole itsekäs, päinvastoin, sen epäitsekkyydestä pitävät huolen kanssamatkustajat.

Ongelma on kuitenkin siinä, että meidän jokaisen polku on niin erilainen, ettei kenelläkään ole valmista konseptia miten täällä kuuluu edetä, toimia ja olla. Lähtiessäsi liikkeelle paikasta A et aina todellakaan päädy paikkaan B. 1 + 1 ei läheskään aina ole 2 vaan mukana on aina muuttujia. Ja ne muuttajat ovat mm. kanssamatkustajamme. Kyvystä sopeutua uusiin, haastaviinkin olosuhteisiin ja tilanteisiin on hyötyä, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kasvettava on, halusi tai ei.

Periaatteellisella tasolla halusin lapsia, halusin kauniin kodin, perinteiset perhearvot, perinteisen parisuhteen. Mutta mitä jos ne eivät olekaan tarkoitettu minun kasvupolulleni? Mitä jos minun ei kuulu istua sunnuntai-iltaisin uinahtelevassa lähiössä sijaitsevan, valko-mustin sävyin sisustetun omakotitalon keittiössä, lokki-valaisimen alla synkronoimassa kalentereita mieheni kanssa? Olemme kenties juuri taistelleet lapset nukkumaan ja agendalla on ensi viikon kalentereiden synkkaus laittaaksemme ensi viikon menot, harrastukset sekä työ- ja koulupäivät ja niiden kuskaukset ja muut logistiset järjestelyt ruotuun. Oliko se sitä, mitä todella halusin, oliko juuri se minun unelmani?

Mitä jos minun kasvupolkuni ja elämäntehtäväni on jossain aivan muualla? Mitä jos minun tärkein tehtäväni tällä hetkellä on huolehtia itsestäni ja antaa itseni kasvaa rauhassa ja kiirehtimättä?

Ajatus oli samaan aikaan outo ja helpottava. Helpottava siksi, että se poisti kiireen tunnun. Se poisti kaikesta, koko elämästäni jotenkin sen aikapaineen, että pitäisi olla jotain tiettyä tiettyyn aikaan ja tietyssä vaiheessa elämässä. Olen 40-vuotias eikä minulla ollut vieläkään lapsia, eikä edes sitä elämäni rakkautta, jonka kanssa niitä hankkia. Olin auttamattomasti myöhässä, jos valitsisin katsoa asiaa siltä kantilta.

Mutta mitä jos minä valitsisi katsoa asiaa toiselta kantilta? Entä jos kaikki tämä kipuilu ja tuska johtuivatkin juuri siitä, että tunsin olevani jatkuvasti myöhässä lokki-valaisimen alla pidetyistä sunnuntai-iltojen kalenterinsynkkauspalavereista? Mutta mitä jos ne eivät olleet edes tarkoitettuja minulle? Entä jos minä en edes oikeasti halunnut niitä (koska totta puhuen en tiennyt halusinko edes)? Entä jos se lokki-valaisinunelma ei olekaan minun unelmani?

Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä vapauttavammalta se tuntui. Ehkä minulla ei olekaan kiire mihinkään. Ehkä en olekaan myöhässä mistään.