fbpx
Valitse sivu

Olin aina luullut olevani vain jotenkin outo, omituinen ja minä nyt ”en vain pitänyt ihmisistä”. Luulin olevani introvertti, en kovinkaan sosiaalinen ja omissa oloissani viihtyvä. Kun aloin kesällä 2020 selvitellä asioita ensin itsekseni ja lääkärin kanssa, sekä loppusyksystä alkaen uuden lääkärin ja terapeutin avulla, ymmärsin, että käytösmallini, toimintatapani ja erilaisiin tilanteisiin reagoiminen ovat muovautuneet ajan saatossa tällaisiksi niiden traumaattisten asioiden johdosta, joita olen kokenut. Kyseessä siis ei ollut hassut tai oudot luonteenpiirteeni vaan traumaoireilu.

Se ei tarkoita, että minussa olisi vikaa (etenkin traumasta puhuttaessa traumaoireet ovat elimistön täysin normaali reaktio epänormaaliin tapahtumaan), kehoni ja mieleni oli muotoutunut ja kerrostunut kuin sipuli konsanaan ja luonut ympärilleen mitä erilaisempia suojamuureja ja käytösmalleja pitämään minut hengissä ja turvassa.

Trauman kokeneiden ihmisten hermorakenne on usein jatkuvasti valpas ja virittynyt näkemään, kuulemaan ja aistimaan senkin, mihin ”tavallinen” ihminen ei kiinnitä mitään huomiota. Minä näen, kuulen ja aistin kaiken – 24/7. Se ei ole valinta vaan täysin tahdosta riippumaton, automaattinen hermoston suojamekanismi.

Traumaattista lapsuuttani olen käsitellyt ensimmäisen kerran ohimennen lyhyessä terapiassa jo vuosia sitten. En ajatellut sen vaikuttavan juurikaan enää elämääni kunnes kohtasin kesällä 2020 sellaisen aallonpohjan etten toista toivo hetkeen kohtaavani. Vaikka suhtautumiseni on luontaisesti utelias ja perehdyn asioihin mielelläni, ymmärsin, että nyt ollaan sellaisessa tilanteessa että on syytä hakea apua (kirjaimellisesti kontaten, luojan kiitos etävastaanottojen). Ammattiavun lisäksi aloin sitkeästi itsekin tutkia asioita ja ymmärsin, että kärsin yhä edelleen 30 vuotta myöhemmin traumaoireista. Enkä pelkästään hetkittäin vaan ne itse asiassa sävyttävät ihan päivittäistä elämääni. Tämä tieto ja oivallus oli itselleni niin mullistava ja helpottava, että pillahdin itkuun ihan silkasta ilosta. En olekaan sekoamassa vaan elimistöni käyttäytyy aivan normaalisti ja hyödyntää kaikki mahdolliset ja mahdottomat suojausmekanismit ja oireilee viestiäkseen siitä hädästä mikä sillä yhä on. Jo pelkästään tämän tosiasian tiedostaminen auttoi aivan valtavasti.

Elämääni, toimintaani ja kaikkeen käyttäytymiseeni vaikuttaa trauman vuoksi ylivirittynyt hermosto. Aivojeni vanhin osani (lisko- tai matelija-aivoiksi kutsuttu) skannaa ympäristöä sekin 24/7 vaaran ja uhan varalta eli ne ovat käytännössä jatkuvasti virittyneessä tilassa. Ne ovat rekisteröineet jokaisen elämäni varrella trauman jälkeen tapahtuneen ja tehneet oman johtopäätöksensä siitä, oliko tilanne vaarallinen (eli muistuttiko se edes etäisesti lapsuuden traumatisoivia tapahtumia). Aivoni ja hermostoni ovat herkistyneet kaikki nämä vuodet havainnoimaan ensin lapsuudenaikaisia traumatisoivia tilanteita muistuttavia tapahtumia, mutta sen jälkeen myös niitä, jotka muistuttavat aiemmin vaaralliseksi koettuja tilanteita tai tapahtumia.

Tämän seurauksena olen oppinut mm.

  • välttelemään tietynlaisten ihmisten seuraan (sillä he saavat oloni epämukavaksi, liskoaivoni viestittävät siis vaarasta)
  • säikähtämään hyvin helposti ja rajusti varsin harmittomissakin tilanteissa (esim. sähköpotkulaudan kiitäessä takaani ohi kovaa vauhtia pelästyin niin rajusti että luulin kuolevani siihen paikkaan)
  • tulkitsemaan ihmisten ilmeitä, äänensävyjä ja liikehdintää ja tekemään niistä koko ajan johtopäätöksiä heidän mielentilastaan (esim. mahdollisesta konfliktista tai ylipäätään mielipiteeseen minusta)

Tässä kohti saattaa herätä kysymys (kuten minullakin ensin teki), että miksi pelätä jotain joka vain muistuttaa etäisesti aiempia traumaattisia tapahtumia mutta eivät tässä hetkessä ole sitä? Erittäin hyvä ja tärkeä kysymys. Tunnetuin esimerkki lienee sotaveteraaneilta tuttu – sodassa traumatisoituneet saattavat reagoida erittäin voimakkaasti mihin tahansa ääneen, joka edes etäisesti muistuttaa (esim. auton pakoputken paukahdus) vaikkapa laukausten ääniä. Tämäkin reaktio on automaattinen, ei tahdonalainen, eikä sitä voi järkeillä pois. Karkeasti kuvattuna liskoaivot eivät puhu samaa kieltä aivojen kehittyneempien osien (siellä, missä järkeily tapahtuu) kanssa. Tunteita ja tuntemuksia ei voi järkeillä pois, ei etenkään jos kyse on kehollisesta reaktiosta joka tapahtuu aivojen vanhimmissa osissa ja joiden tarkoitus on pitää meidät hengissä ja turvassa. Kun sisäistin tämän, minulle avautui aivan uudenlainen maailma. Minä en ole rikki, kehoni ja aivoni toimivat aivan normaalisti. Perustuen aiempiin kokemuksiini ne yrittävät pitää minut elossa ja turvassa – aivan kuten sen sotaveteraaninkin.

Sen lisäksi, että itsetuntemukseni parani merkittävästi tämän tiedon myötä, opettelen myös miten voin ammattiavun lisäksi itse auttaa kehoani käsittelemään traumaa ja luomaan sisäistä turvallisuuden tunnetta. Onko se helppo ja kevyt tie – ei varmasti. Mutta onko se sen arvoista – aivan takuulla, näin ainakin toivon.