fbpx
Valitse sivu

Tajusin sen sillä samalla hetkellä kun lääkärini rauhallisesti lempeällä äänellä kysyi ”Mitä sinulle on tapahtunut aiemmin elämässäsi?”. Sillä hetkellä asia aukeni edessäni niin kirkkaana, etten yksinkertaisesti enää voinut olla näkemättä sitä.

Istuin olohuoneen lattialla, sillä samalla harmaalla nukkamatolla, jolla olin maannut itkemässä koko alkusyksyn (ellen sitten hortoillut lähimetsässä kirkkaanpunaisessa sadetakissani huppu päässä ja keltaiset kumisaappaat jalassani koiran kanssa). Luulen, että jos tein jälkimmäistä saatoin näyttää niin eksyneeltä että on itse asiassa yhden sortin ihme, ettei kukaan pysäyttänyt ja kysynyt voiko olla jotenkin avuksi.

Olin juuri kuvaillut lääkärilleni (luojalle kiitos videovastaanoton, tuossa tilassa kotoa lähteminen lähimetsää lukuunottomatta yhtään minnekään muualle olisi ollut mahdotonta), miten turvattomaksi koin oloni uudessa asunnossani. Sanamuoto kertonee kaiken – olin asunut siinä, jota kodiksi olisi pitänyt osata kutsua jo reilut puoli vuotta. Turvattomuuden tunne ei kuitenkaan johtunut ikivanhoista Abloy-lukoista tai asunnon (minun makuuni) vilkkaasta sijainnista, vaan se oli puhtaasti sisäistä. En niinkään pelännyt murtovarkaita tai muita päällekarkaajia vaan mielenrauhani menetys johtui ympäristön hälinästä, siitä, että jokin minussa skannasi 24/7 ympäristöä etsien mahdollisia uhkia.

Kävi ilmi, että tuo jokin, joka minussa jatkuvasti et ympäristöstä uhkia on yksi aivojen vanhimmista osista. Olin samaisella käynnillä sivulauseessa maininnut samaiselle lääkärille, että lapsuuttani kyllä vahvasti varjosti turvattomuus ja väkivalta kotona, ”Mutta olen sen asian käsitellyt” – matelija-aivoni sen sijaan eivät olleet, ja tajusin sen siunaamalla hetkellä kun sanoin sen ääneen lääkärilleni. Vastaanotolta lähdettyäni vietin viikkoja traumakirjallisuuden parissa.

Mitä enemmän asiasta luin, sitä paremmin ymmärsin itseäni. Ne eivät vain olleetkaan outoja tai hassuja luonteenpiirteitäni, ne olivat trauman oireita. Ymmärsin yhtäkkiä täysin, miksi menin paniikkiin ja purskahdin 19-vuotiaana itkuun marketin kassalla työskennellessäni kun asiakas alkoi huutaa naama punaisena täyttä kurkkua näppäiltyäni epähuomiossa väärän hinnan hänen lakanoistaan kassakoneeseen. Tai miksi kehoni jännittyi äärimmilleen kireäksi jos satuin olemaan paikalla kun keskustelussa äänensävy kiristyi (myös silloin kun ex-mieheni riidellessään korotti ääntään vähääkään). Ne kaikki olivat aivojeni vanhimman osan viesti: pakene, pakene henkesi edestä.

Psykologiassa trauma määritellään emotionaaliseksi reaktioksi henkeä, terveyttä tai mielenterveyttä uhkaavaan tilanteeseen (esimerkiksi onnettomuutta tai luonnonkatastrofia kohtaan, silloin on kyseessä ns. shokkitrauma). Kehityksellinen trauma taas syntyy lapselle kiintymyssuhteessa hoitaviin aikuisiin. Tällaiset traumat syntyvät yleensä pitkän ajan kuluessa toistuvista kokemuksista. Trauma ei siis edes edellytä fyysistä väkivaltaa, vaan myös vanhemman poissaolevuus, henkinen väkivalta ja kyvyttömyys suojata lasta voivat johtaa kehitykselliseen traumaan. Tällainen trauma ei tule selkeästä hyökkäyksestä, vaan esim. vanhemman poissaolevuudesta hädän hetkellä. Varhainen traumatisoituminen ei ole vähemmän vahingollista kuin selkeästi erottuvat suuret traumakokemukset, pikemminkin päinvastoin.

Traumalla tarkoitetaan siis reaktiota, ei itse tapahtumaa. Minulle trauma on jotain, joka vie hapen hengitysilmasta kokonaan.

Syvimmän trauman aiheuttaa toinen ihminen. Pahimmat traumat syntyvät lapsena, mutta traumatisoitua voi missä elämänvaiheessa tahansa. Esimerkiksi parisuhteessa pitkäkestoinen psyyk­kinen rasite – jatkuva väheksyntä, väkivallan uhka tai sen pelko – voi muodostaa trauman. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että trauman sietokyky on eri ihmisillä erilainen. Se, mikä on toiselle vakava trauma, voi toiselle olla jotain sellaista, josta hän voi selviytyä helposti.

Harri Virtanen, psykoanalyytikko

Kirjassaan Waking the Tiger yksi maailman tunnetuimmista traumojen parissa pioneerityötä tehnyt Peter Levine kuvaa, että ”Kehityksellisestä traumasta kärsivät ihmiset, jotka traumatisoituvat esim. lapsuudessa tapahtuneen jatkuvan pahoinpitelyn tai hyväksikäytön seurauksena – erityisesti silloin kun tämä tapahtuu perhepiirissä”.

  • 2/3 lapsista kokee traumatisoivan tapahtuman ennen 16. ikävuottaan (Harri Virtanen, Trauma ja rakkaus -kirja)
  • trauma ei aina ole sitä mitä on tehty ja sanottu vaan myös sitä, mitä on jätetty tekemättä tai sanomatta (esim. riittävä ja asianmukainen hoiva lapsuudessa)
  • trauman kokemus on yksilöllinen – se mikä traumatisoi yhden ei traumatisoi välttämättä toista mutta se ei vähennä asian vakavuutta millään tavoin, kipu ei ole kilpailu
  • traumasta tiedetään paljon, mutta niiden yleisyyttä ja sitä, miten laajasti ne vaikuttavat elämäämme, ei ymmärretä (Harri Virtanen, Trauma ja rakkaus -kirja)

Trauma is anything that happens too much, too fast, too soon for your body to process.

Lapsuuttani väritti turvattomuus, väkivalta ja toisen vanhemman emotionaalinen epävakaus. Yksi mielen suojakeinoista on unohtaa, mutta hermosto ei unohda koskaan tunnetasolla kokemaansa.

Ajattelin aina, että kyllä tuon verran kuuluisi nyt jokaisen kestää. Olla reipas ja oikeastaan eihän minulle nyt ollut edes sattunut mitään vakavaa. Muistan monesti pohtineeni, että olenko oikeasti unohtanut jonkun järkyttävän minulle tapahtuneen traumaattisen tapahtuman, joka selittäisi oirehtimiseni (jota siis en oikeastaan edes pitänyt oireina vaan omina, omituisina luonteenpiirteinäni, ja juuri niiden vuoksi kuvittelin olevani jotenkin viallinen ja vääränlainen).

Minä olin se, joka aina pärjäsi. Tai ainakin uskottelin kaikille niin. Voin ulkoisesti ja näennäisesti suht hyvin, olin hyvä esittämään iloista ja hyväntuulista. Vastasin aina kysyttäessä, että minulle kuuluu hyvää vaikka sisältä olin niin pieninä murusina, etten ajatellut mitenkään saavani itseäni kasaan niistä sirpaleista.

Lukiessani vuonna 2015 yhtä minuun suurimman vaikutukseni eniten ikinä tehnyttä kirjaa, Amanda Lindhoutin A House in the Sky, mietin, että kunpa minulla olisi jokin oikea trauma. Minulla ei nimittäin silloin mielestäni ollut oikeaa traumaa, joka oikeuttaisi pahoinvointini ja ahdistukseni. Oli vain minulle sattunut sarja ikäviä asioita.

Syksyllä 2020 lääkärini kertoi, että näin vaikea turvattomuuden tunne (muut oireet huomioon ottaen) ei synny tuosta vain vaan yleensä sitä lähes poikkeuksetta edeltää jokin traumaattinen tapahtuma. Vasta silloin ymmärsin etten todellakaan ollut käsitellyt lapsuuteni asioita, saati kaikkea sen jälkeen tapahtunutta vaan kärsin vaikeista traumaoireista.