fbpx
Valitse sivu

Nyt kun vuonna 2021 katson elämääni noin 15 vuotta taaksepäin, en ymmärrä miten olen selvinnyt. Miten ihmeessä jaksoin käydä kokopäivätöissä silloinkin, kun migreenikohtauksia oli keskimäärin 18-12 kuukaudessa ilman sairauspoissaoloja (olin koko 10 vuoden urani aikana pois töistä migreenin takia ehkä noin 10 päivää). Olin töissä (ja noilla kohtausmäärillä ihan vapaallakin) usein lääkittynä, sillä yleinen uskomus edelleen valitettavasti on, että ”siihenhän on lääke”. Tiedoksi, että etenkin kroonistuessaan (mikä kyllä ennen pitkää tapahtuu jos asiaa ei hoida asiaan kuuluvalla vakavuudella) migreeni on paljon muutakin kuin suht harmiton vaiva, johon on keksitty lääke. Migreeni oli kuitenkin vain yksi osa minua uuvuttaneista asioista.

Ymmärsin kyllä jonkin olevan vialla silloin, kun pelkkä ajatuskin töihin lähdöstä itketti. Tai kun toivoin töihin aamuhämärässä talvella työpaikalle pyöräillessäni, että kunpa jäisin bussin alle, tai edes kaatuisin. En pahasti, mutta sen verran että vaikka käsi murtuisi, silloin minulla olisi kunnon syy olla pois töistä.

Tämä kertonee enemmän kuin riittävästi siitä, että suorittajan mielestä se, ettei jaksa ja on totaalisen uupunut ole kunnon syy. Se on korkeintaan jotain outoa heikkoutta joka on syytä hikoilla ja suorittaa ulos kehosta. Se ei ole sallittua, ei minun silloisessa mielessäni eikä tässä yhteiskunnassa vaikken kulttuuria ja yhteiskuntaa haluakaan syyttää omasta lähes koko elämän kestäneestä suorituskierteestäni. Se on niin monen asian summa, mutta totuus on se, että siitä eroon pyristely on vaatinut ainakin itseltäni tähän mennessä eniten työtä ja ajatusmallien muuttamista.

Noiden vuosien varrella supersuorittajana olen ”lääkinnyt” itseni toimintakykyiseksi mm.

  • kirjaimellisesti lääkkeillä
  • syömällä liikaa tai liian vähän
  • liikkumalla liikaa ja liian kovaa (tai en lainkaan)
  • etsimällä vastauksia uusista treeniohjelmista, ruokavalioista ja lisäravinteista
  • tukahduttamalla kaikki ei-toivotut ajatukset ja etenkin tunteet niin syvälle ja niin kauas ettei niitä löytäisi paraskaan syväsukeltaja koskaan
  • uskottelemalla sekä itselleni että kaikille muille (myös niille läheisimmille ympärilläni), että olen täysin kunnossa ja korkeintaan vain vähän väsynyt
  • kieltämällä kaiken (sekä itseltäni että muilta) kuten kunnon rikollisetkin tekevät

En koskaan kertonut kenellekään totuutta. En koskaan sanonut ääneen, että minun on niin paha olla etten voi hengittää. Olen niin väsynyt, etten jaksa edes ajatella. Ex-puolisoni ei ymmärtänyt haluttomuuttani lähteä perhejuhliin ja niistä saatiin yleensä kunnon riita tai vähintäänkin mykkäkoulu aikaiseksi. En kokenut tulevani nähdyksi ja kuulluksi asiani kanssa (etten jaksa, en kykene ja ihmisten tapaaminen on yksinkertaisesti aivan liikaa), mutta toisaalta minun on pakko myöntää etten ehkä saanut sanottua asiaani niin, että hän olisi ymmärtänyt asian vakavuuden. Tilannetta pahensi myös se, että olin töissä ihmisten parissa, asiakaspalvelussa pahasti uupuneena – ja hermostoni oli jatkuvasti ylivirittynyt traumaattisen lapsuuteni vuoksi (en tuolloin luonnollisesti tiennyt sen olevan traumaoire). Ylivirittynyt hermosto tarvitsee normaalia huomattavasti enemmän palautumisaikaa ja sietää ylipäätään ärsykkeitä ihan kaikissa tilanteissa saati sitten uupuneena.

Kehoni oli antanut periksi jo aikoja sitten mutta suorittajamieleni pakotti sen liikkeelle kaikesta huolimatta.

Vuonna 2012 valmistuin personal traineriksi. Menin opiskelemaan alaa vuotta aiemmin kun en enää ymmärtänyt, mikä kropassani tapahtui; leposyke huiteli taivaissa, sykemittarin kuntotesti näytti rapakunnon merkkejä vaikka liikuin koko ajan enemmän ja enemmän. Nyt tietysti ymmärrän, että kyse ei suinkaan ollut siitä etten osannut liikkua oikein, vaan siitä, että kehoni huusi epätoivoisesti apua. Minä en vain kuunnellut sitä.

Perustin yrityksen ja aloin valmentaa kokopäivätyöni ohella. Valmentaminen oli luonnollisesti ihaninta ikinä, mutta samalla uuvutti jo entisestään uupunutta minua, kun jatkoin myös päivätöitäni.

Muistan, kun vuotta myöhemmin jäin opintovapaalle palkkatöistäni ja aloin opiskella taloushallintoa. Kun tulin kotiin viimeisestä työvuorostani ennen vuodeksi eteenpäin luvattua opintovapaata, itkin onnesta (muutoin en itkenyt oikeastaan koskaan joten sekin kertonee tilanteen vakavuudesta). Minun ei enää tarvinnyt mennä töihin. Siitä alkoi paras 1,5 vuoden ajanjakso pitkään aikaan. Luonnollisesti toki valmensin yhä opintojen ohella, mutta kuorma oli kuitenkin merkittävästi kevyempi entiseen verrattuna.

Näin jälkeenpäin katsottuna kaikki toimet, joita tuon 15 vuoden aikana tein saadakseni suorituskykyni takaisin (huomaa suorituskeskeinen sanamuoto), olivat korkeintaan tekohengitystä kriittiseen tilanteeseen. Olisin tarvinnut mitä todennäköisimmin useamman kuukauden täyslevon, ja se edessä sitten odottikin.

Sen sijaan, että etsin epätoivoisesti ratkaisuja jatkuvasti ulkopuolelta minun olisi pitänyt kääntyä sisäänpäin ja katsoa omia toiminta- ja ajatusmallejani rohkeasti silmiin. Mutta en uskaltanut. Itse asiassa pelkäsin niitä niin paljon, että leikin etten edes omistanut sellaisia, itselleni haitaillisia ja rajoittavia käytösmalleja, jotka tulisivat vielä työntämään minut polvilleni.

Sillä kuka minä olisin jos en se, jollaiseksi olen itseni ja identiteettini muovannut?