fbpx
Valitse sivu

Satoi kaatamalla vettä ja oli pimeää, juuri niin pimeää kuin alkusyksyisenä sateisena iltana olla voi. Selailin hajamielisesti lääkärinlausuntoa, ja silmiini pisti lauseenpätkä ”… kokee uupuneensa jokaisessa työpaikassaan…”. Aloin miettiä, olenko todella sanonut noin (olin siinä kunnossa, että muistini ja keskittymiskykyni oli kuin pastasiivilä), ja jos olen, niin siinä tapauksessa käyn parasta aikaa läpi elämäni noin kolmatta (työ)uupumusta.

Olin muutamaa kuukautta aiemmin koronan mullistaessa maailmamme jättänyt lopen uupuneena valmentajan työt. Sitä ennen olin uupunut palkkatöissä kahdesti. Aloin pikku hiljaa ymmärtää, että nyt ei enää riitä, että pidän taukoa töistä vaan jotain on muututtava radikaalisti elämässäni, tarkemmin sanoen minussa ja minun toimintatavoissani sillä ei tämä enää voinut olla sattumaa.

Uupuminen on ensinnäkin minusta suhteellisen kevyen ja harmittoman kuuloinen sana kuvastamaan sitä tilaa, mihin suorittaja itsensä on valmis armotta piiskaamaan. Toiseksi, uupumisen taustalla on yleensä töiden lisäksi liuta muitakin syitä ja kuormitusta, ja kun tämän asian äärellä havahtuu, alkaa havahtua myös siihen, mitä yhteistä työelämällä ja sillä muun elämän kuormituksella on – omat toimintatavat ja käytösmallit. Ja ne juuret voivat johtaa hyvinkin syvälle, omalla kohdallani aina lapsuuteen saakka, kuten myöhemmin ilmi kävi.

Suorittajaksi ei synnytä, sellaiseksi kasvetaan. Kukaan meistä ei astele määrätietoisesti kohti tulevaa mielessään ajatusta kuin mitäkin mantraa itselleen toistellen, että poltetaanpas nyt reippaasti tästä itsensä loppuun kuin kynttilä konsanaan ennen 30-, 40- tai vaikka 50-vuotispäivää. Suorittaminen on puolustautumismekanismi (jep, lue tarvittaessa uudelleen).

Suorittaminen on uupumisoire, mutta se on myös välttelykäyttäytymistä. Se on näppärä tapa pitää itsensä kiireisenä jottei tarvitse kysyä mitä minulle oikeasti kuuluu, katsoa kenties kipeitäkin kohtia itsessään mutta myös omalla kohdallani se toimi(i) erityisesti hyväksynnän hakemisena ja yhtenä perfektionismin piirteenäni. Niin kauan kun pidin itseni kiireisenä, en ehtinyt ajatella miltä minusta oikeasti tuntui (no pahalta, ja kuka sellaista nyt haluaa myöntää), niin kauan kuin töissä toimitin, suoritin ja päsmäröin, sain kehuja ja kiitosta. Ja se oli elinehto, sillä määritin itseni pitkään muiden mielipiteiden kautta.

Sama pätee itse asiassa muihinkin rooleihin, joihin elämämme aikana itsemme verhoamme. Rooleja on vähän jokaiseen lähtöön, seuraan, sattumuksiin ja tilanteisiin – kuin maastoutumiskykyä kameleontilla konsanaan. Ne ovat niin usean kokemamme asian summa, että minullakin suorittaminen oli vain yksi oire eikä edes se juurisyy uupumiselle vaikka näin usein ajatellaan. Oli pakko sisäistää se tosiasia, että nyt tämä asia on pengottava pohjamutia myöten, muussa tapauksessa jatkan itselleni hidasta tuhoamista uudelleen ja uudelleen, kuten olin siihen asti jo tehnyt.

Mielestäni olennainen kysymys siis on, miksi suoritan? Mitä haluan vältellä, peitellä tai paeta? Miltä asialta suojautuakseni olen omaksunut tämän käytösmallin? Ja ennen kaikkea – mitä hittoa minun on tehtävä, että pääsen tästä toimintatavasta jokseenkin järjissäni eroon?

Me olemme niin monen asian ja tekijän summa, että joskus on liki mahdotonta sanoa mistä yksi asia alkaa ja toinen loppuu, mutta omalla kohdallani tarinani on edennyt kutakuinkin seuraavasti:

  1. kasvatus, ympäristö ja kasvuolosuhteet loivat…
  2. uskomukset (minusta itsestäni, maailmasta ja muista ihmisistä), jonka jälkeen…
  3. roolit, jotka omaksuin selvitäkseni, rakentuivat yllä mainituista uskomuksista

Kirjassaan Sinun tarinasi voima Katri Syvärinen kertoo, että ”Uskomukset ovat ennakkokäsityksiä, periaatteita ja sääntöjä, joihin ihminen uskoo ja joita hän pitää tosina. Ne ovat selityksiä, joiden avulla ihminen hahmottaa maailmaa ja paikkaansa siinä. Uskomuksia saavat aikaan erilaiset elämänkokemukset, traumat ja mielen mekanismit.

Minusta tuli suorittaja jo lapsena, ja siitä asti työkalupakissani ovat kulkeneet hyvät kaverini nimeltään (kaiken mahdollisen) ennakointi ja kontrollointi perfektionismia unohtamatta (löytynevät monen muunkin suorittajan pakista). Olen aina kertonut kaikille, että minulla ei ole minkäänlaista kilpailuviettiä, ja se pitää kyllä paikkaansa. En vain tullut ottaneeksi huomioon sitä, että olen koko elämäni käynyt kisaa – nimittäin odotusten kanssa. Niitä tuli toki ulkopuolelta mutta ison osan olen asettanut itselleni kyllä ihan itse sillä ajattelin muiden olettavan minun olevan tietynlainen. Ja niihin odotuksiin joita oletin muilla olevan, minä vastasin olemalla (ja olemalla olematta) ihan kaikkea mahdollista.

Ensimmäinen roolini on ollut olla niin hyvä tytär kuin mahdollista. Ei kiltti tyttö, se on eri asia, vaan nimenomaan hyvä tytär. Hyvä tytär ottaa kaikki muut huomioon ennen itseään, ennakoi, hoitaa ja huolehtii. On kiltti ja kuuliainen, oikeastaan mieluusti huomaamaton ellei sitten suoraan puhutella, silloin sanotaan mitä kulloinkin kuuluu sanoa, ei sitä mitä oikeasti ajattelee. Traumaterapian myötä olen oppinut tämän olleen selviytymismekanismi ja mainittakoon, että se ei koskaan ole valinta. Se on selviytymisen edellytys vaikeassa tilanteessa.

Myöhemmin lapsesta aikuiseksi kasvettuani ei enää riittänyt että olin hyvä tytär, vaan rooli levisi kuin home paahtoleipäviipaleen pinnalla kaikkiin elämän osa-alueisiin. Olin…

  • kiltti tyttö
  • kunnon kansalainen
  • tunnollinen työntekijä
  • kunnollinen koiranomistaja
  • pirteä puoliso (joskus tosin hieman vaihtelevalla menestyksellä)
  • kohtelias kanssaihminen liikenteessä, kaupan kassalla tai kadulla kohdatessa
  • hyvä ja huomaavainen ystävä
  • avulias naapuri

Olen juossut kuin hamsteri juoksupyörässä tavoittelemassa kaikkia noita täydellisyyttä hipovia titteleitä (mikä se sitten kulloinkin onkaan) tajuamatta lainkaan, että ei sellaista ole edes olemassa kuin mielikuvissani (se ei suinkaan silti estänyt minua yrittämästä, päinvastoin, yritin entistä kovemmin). Ajattelin, että jos yritän vielä vähän enemmän, pikkuisen kovemmin, hitusen tehostetummin, annan itsestäni hieman enemmän (vaikka rehellisesti sanottuna mitään ei enää jäljellä ollutkaan) niin ehkä sitten?

Uupumisen syitä on monia mutta väitän, että jokainen suorittaja uupuu ennen pitkää ja se, joka väittää muuta, valehtelee tai ei yksinkertaisesti tiedä muusta. Sen sijaan sinä kenties jo uupunut suorittajasisar ( tai -veli), älä syytä itseäsi. Huomattavasti hedelmällisempää on ryhtyä tutkimaan miten pääset suorittamisesta eroon. Hyvä uutinen on se, että kaikki mikä on opittavissa on myös poisopittavissa. Mutta se juurisyy on kaivettava esiin jotta toivut ja lakkaat juoksemasta ja tavoittelemasta sitä, jota et koskaan voi saavuttaa. Minun juurisyyni oli traumaattinen lapsuus ja liian pitkään jatkunut kuormittava elämäntilanne kaikkine mullistuksineen yhdistettynä itselleni tuhoisiin tapoihin paeta asioita ja tunteitani joita en halunnut käsitellä.

Minulle suorittamisella, kiltteydellä ja kunnollisuudella oli hintansa – hautasin itseni ja omat tarpeeni (anteeksi mitkä, onko sellaisia?) niin syvälle ja kauas, että kun totuus tilastani alkoi valjeta, en enää tiennyt kuka minä olin.