fbpx
Valitse sivu

Kiltit tytöt eivät itke eivätkö varsinkaan kiukuttele – maailman huonoin neuvo ikinä mutta näin minulle lapsena opetettiin. Kun en paremmasta tiennyt, tietysti tein kuten käskettiin – käperryin sisäänpäin. Itkin ja surin alkuun itsekseni, mutta lopulta en enää lainkaan – lakkasin tuntemasta mitään. Totesin, että näin on hyvä, itse asiassa paljon parempi.

Brené Brownin mukaan ei ole mahdollista valikoida vain tiettyjä tunteita tunnettaviksi. Jos kieltäytyy tuntemasta yhtä, katoavat myös toiset. Tämän olen todennut olevan totta aivan konkreettisesti viime aikoina – kun uskalsin alkaa tuntea niitä negatiiviseksi miellettyjä tunteita (käytän sanaa ”miellettyjä” siksi, että oikeasti ei ole olemassa positiivisia ja negatiivisia tunteita vaan kaikki tunteet ovat normaaleja ja kuuluvat elämään), aloin saada maistiaisia myös sellaisista kuplivista onnen- ja ilontunteista joita en koskaan ollut aiemmin kokenut. Niiden lähde ei tullut ulkopuolelta vaan ne kumpusivat syvältä sisältä, minusta. Kun ne tulevat minusta itsestäni, silloin niitä ei myöskään kukaan voi ottaa minulta pois.

Tässä kohti lienee ehkä paikallaan murtaa sekin myytti, että tunteet jotenkin katoaisivat meistä, eivät ne nimittäin katoa. Ne ovat aina olemassa, silloinkin kun emme tunne niitä. Terapeuttini kertoi, että kaikki tunteet asuvat meissä, nousevat välillä pintaan koettaviksi pintaan vaikka eivät olekaan joka hetki läsnä. Tunteet voivat elää rinnakkain ja on mahdollista tuntea samalla syvää onnea surun rinnalla. Tämä oli todellakin uutinen minulle sillä olin ulkoistanut kaikki tunteeni koko elämäni ajan siten, että mielialani oli hyvin pitkälti riippuvainen muiden ihmisten toimista ja käytöksestä. Silloin olin luonnollisesti tullut ulkoistaneeksi myös onneni ja kuka tahansa saattoi ottaa sen minulta pois milloin vain (näin tietysti tapahtuikin, jonkun toisen tekeminen tai sanominen saattoivat suistaa mielialani raiteiltaan päiväkausiksi).

Litrakaupalla itkemättömiä itkujani itseensä pian vuoden ajan imenyt olohuoneen harmaa nukkamatto on sitä mieltä, hän olisi päässyt huomattavasti vähemmällä jos olisin oppinut itseeni kasaamisen sijasta kokemaan ja näyttämään tunteitani mutta näin ei ikävä kyllä tapahtunut. Olen joutunut itse kasvattamaan itseäni näin aikuisena asioissa, jotka monet oppivat vanhemmiltaan jo lapsena. Tunteet eivät katoa mihinkään vaikka emme olisi oppineet niitä tuntemaan ja kohtaamaan (sen sijaan ne varastoituvat kuin vesi ämpäriin) vaan ne tulevat ennen pitkää esille tavalla tai toisella (eivätkä vain silloin kuin se on vanhempiemme mielestä soveliasta). Kipeitä tunteitaan voi vältellä kohtaamasta vuosikausia, mutta silti ne ovat sisällämme.

Etenkin vihan kanssa minulla on ollut ongelmia. Sitä ei ole ollut lupa koskaan näyttää ja tunne itsessään on pelottava lapselle, joka on joutunut tekemisiin vanhemman aggressiivisuutena purkautuvan vihan kanssa. Usein kysymys oli myös siitä, että en uskaltanut näyttää vihaani (sillä silloin en olisi hyvä tytär ja kiltti tyttö) koska pelkäsin tulevani hylätyksi. Lapsi on mestari tulkitsemaan ja vaistoamaan asioita (erityisesti trauman kokenut lapsi) kyllä tietää vaistomaisesti ettei selviä ilman vanhempiaan joten heitä ei silloin pysty myöskään vihaamaan. Lapsi etsii aina vikaa ja syytä itsestään ja lopulta hylkää itsensä ja siirtää omat tarpeensa sivuun tärkeämpien, akuutimpien (vanhempien tarpeiden ja toiveiden) tieltä.

Silloin kun uusia taitoja (myös näitä tunnetaitoja) opetellaan, on tavallista että saatetaan mennä hetkeksi äärilaidasta toiseen. Pelkäsin nuorena aikuisena, että minusta tulee aggressiivinen kuten isäni oli. Se asia ei tuntunut olevan omissa käsissäni vaan ajattelin sen jotenkin olevan suorastaan kohtalo, asia jolle en yksinkertaisesti mahda mitään. Ei tullut, onneksi. Mutta sen myönnän, että parisuhteissa on räiskynyt kyllä välillä, verbaalisesti. Viha puski esiin silloin, kun koin, että rajojani ylitetään ilman suostumustani. Suuttumus ei aina ollut välttämättä suhteessa asiaan (tietenkään), vaan se oli ikään kuin korotettu versio. Niihin hetkiin tuli mukaan lapsuudesta asti sisälläni kantamaani, vuosikymmeniä vanhaa vihaa (jota en ollut saanut tuntea saati näyttää siinä hetkessä), jolloin ylitseni käveltiin ja rajani ylitettiin.

Parisuhde on juuri se ihmissuhde, joka tuo meistä esiin parhaimmat ja huonoimmat puolemme. Puoliso toimii peilinä (kuten vanhemman lapselle kuuluisi tehdä) tunteille, ja siksi on äärimmäisen tärkeä olla tietoinen siitä, että parisuhde on juuri se paikka missä molempien vanhat haavat hieroutuvat herkästi vastakkain. Jos suhteessa ei ole rakentavaa, luottamukseen perustuvaa kommunikointia ja vuorovaikutusta, tulee suhteesta helposti taistelukenttä jossa ei ole voittajia. Sen sijaan yhteinen sopimus siitä, että molemmat saavat tulla nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisenaan, vaikeidenkin tunteiden ja asioiden kanssa, auttaa kummasti.

Konfliktin sattuessa kohdalle tiedostetaan tilanne yhdessä, otetaan aikalisä ja palataan rakentavan keskustelun pariin vasta kun molempien pahin tunnekuohu on jäähtynyt. Se ei ole se kohta kun aletaan tehdä isoja päätöksiä esimerkiksi suhteen jatkumisesta vaan on äärimmäisen tärkeää, että molemmat kokevat voivansa ilmaista tunteensa turvallisessa ympäristössä, ilman tuomitsemista tai pelkoa hylätyksi tulemisesta. Vasta sitten aletaan käsitellä asioita, eikä yksistään ratkota itse asiaa, vaan käydään myös läpi mihin vanhaan tunnehaavaan ko. asia kummassakin osui. Se on ehkä jopa itse riidan aihetta tärkeämpi osa, sillä se on juuri sitä yhdessä mutta omina yksikköinään kasvamista.

Nainen, joka on lapsena pelännyt isää tai joutunut tämän väärinkohtelun uhriksi, on aikuisiässä turvaton. Turvattomuus voi näkyä monin eri tavoin, meistä voi tulla kontrolloivia, hallitsevia, pelokkaita, sitoutumattomia tai voimme rakentaa ympärillemme suojamuurin ja elää sen sisällä yksin.

-Irene Kristeri – Tule lähelle, mene pois

Vihaa on tärkeää oppia ilmaisemaan terveellä tavalla, sillä rakentava viha on yksi parhaita puolustajiamme. Sen avulla estämme toisia kohtelemasta meitä väärin, ja ilmaisemme napakasti millaista kohtelua olemme valmiita ottamaan vastaan. Asetamme rajat ja päätämme kuka (ja miten) ne saa ylittää. Terve viha tekee myös tietä pettymykselle ja surulle kun taas tukahdutettu viha syö sisältäpäin ja tekee lopulta ihmisestä pelkän kahdella jalalla kävelevän tyhjän ja tunteettoman kuoren. Tukahdutettu viha löytää kyllä tiensä ulos jollain toisella tavalla jos ei tule koetuksi silloin kun aika on.

Healing is really just letting yourself feel.

Brianna Wiest

Opetellessani tuntemaan vihaa ja purkamaan sitä vuosikausia kerryttämääni ”kaunakuormaa” havaitsin, että nyt ei riitä pelkkä poppi vaan tarvitaan ehkä järeämpiä aseita. Tästä syntyi aikoinaan lähes 300 kappaleen kokoinen, massiivinen soittolista. Jos haluat kokeilla miten vastaava toimisi sinulla, löydät juuri tähän tarkoitukseen tekemäni, blogini nimeä kantavan soittolistan täältä. Yksikään kappale ei ole eksynyt sinne sattumalta vaan olen poiminut jokaisen käsin, juuri Sinua varten.

Sinulla on lupa, ihan kaikkiin tunteisiin ja niiden terveeseen, rakentavaan ilmaisuun. Vaikka sinulle olisi kuinka uskoteltu muuta.