fbpx
Valitse sivu

En koskaan kertonut (kenellekään mitään). Olin niin tottunut siihen, ettei kukaan välitä, ketään ei kiinnosta eikä apua/tukea ole saatavilla etten nähnyt kertomisessa mitään pointtia. Sen sijaan pärjäsin. Pärjäsin, selvisin ja sinnittelin – itsekseni, ja koin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Mutta totuushan on, että jos ei kerro kenellekään, riistää muilta mahdollisuuden tulla apuun, tukea ja kannatella. Silloin tulee samalla tiedostamatta vahvistaneeksi sitä uskomusta, että kukaan ei auta, minun on selvittävä yksin.

Toisia kohti kurottaminen vaatii sekä uskallusta että luottamusta, eikä minulla ollut kumpaakaan. Joka kerta kun pakotin hymyn kasvoilleni, väitin jaksavani (vaikken oikeasti jaksanut), näytin ihmisille itsestäni vain sen puolen josta tiesin heidän pitävän. Se vastasi heidän mielikuvaansa reippaasta ja aina iloisesta (olen ihan tosi hyvä siinä) minusta. Joka kerta kun hymyilin ja vakuutin pärjääväni, käänsin samalla heille selkäni ja astuin takaisin itse itselleni luomaan, päivä päivältä ahtaammaksi käyvään häkkiin. Enkä tiennyt muuta tapaa toimia.

Kehuja ja kiitosta satelee usein niille, jotka pärjäävät ja sinnittelevät. Oletko kuullut sanottavan ”Miten hienoa että kerroit että olet väsynyt / et jaksa / sinulla on murheita. Miten voisin auttaa ja tukea sinua parhaiten? Muistathan levätä?”? Jos tämä kysymys esitettäisiin minulle nyt, vastaukseni olisi, että ihan liian harvoin. Nykyään sielunperheeni suusta kyllä, mutta aiemmin en juurikaan, mutta ei siitä muita ihmisiä voi syyttää. Etenkään siksi, etten useinkaan kertonut asioiden todellista laitaa.

Minä olen luonteeltani taustani vuoksi varmistelija ja huolehtija. Töissä huolehdin kyllä muista ja passitin herkästi heitä kotiin lepäämään jos kollega oli uupunut tai kipeä. Itseäni en koskaan muistanut passittaa. Minusta oli itsestään selvää, että uupuneena tai sairaana levätään, mutta jostain syystä se sääntö ei pätenyt minuun itseeni. Siviilielämässä en yksinkertaisesti halunnut kuormittaa muita murheillani.

Pitkän parisuhteeni tullessa päätökseensä vuoden 2019 lopussa liityin Tinderiin. Olin ollut parisuhteessa 15 vuotta eikä minulla ollut hajuakaan miten sitä peliä pelataan. Varsin nopeasti kävi ilmi, että kyseessä on nimenomaan peli, jonka hintana on toisten ihmisten tunteet. Pakko kuitenkin mainita, että jokaiselle siellä kohtaamalleni ihmiselle olen yksinomaan kiitollinen – niillekin, joista ei varsinaisesti hyvää sanottavaa jäänyt.

In life you will meet two kinds of people. Ones who build you up and ones who tear you down. In the end you will thank them both.

Takana olivat tuossa vaiheessa siihen astisen elämäni kiistatta raskaimmat 2 vuotta, samaan aikaan kun biologisen perheeni kokoonpano muuttui isäni kuollessa, olin tehnyt eroa käytännössä koko sen 2 vuotta, saatellut hautaan eräs kaunis aamu käsiini kuolleen koirani ja alkanut potea ammatillista identiteettikriisiä. Siinä on aika monta monessa, kuten Antti Holma sanoisi.

Tapasin varsin pian Tinderissä mielenkiintoisen miehen, jonka kanssa juttu lähti luistamaan hyvin nopeasti hyvin syvälliseksi. Emotionaalisesti yhteys tuntui vahvalta, kaikki erittäin luontevalta ja juttu kulki omalla painollaan. Mietin, että näin helppoako se on, löytää hyvä tyyppi ja syvä yhteys? En koskaan saanut tietää, nimittäin reilut pari viikkoa tiiviisti juteltuamme hän ilman mitään ennakkovaroitusta blokkasi minut.

Aikani epäuskoisena puhelinta sinä sunnuntai-iltana tuijotettuani ajattelin, että tästä en enää selviä. Se hento haave, joka saippuakuplan lailla oli puhallettu taivaalle oli rysäytetty alas. Siitä sunnuntaista, 12.1.2020 tuli merkkipäivä. Ei siksi, että tulin ensimmäistä kertaa ikinä ghostatuksi vaan siksi, että tein jotain mitä en ollut koskaan ikinä tehnyt – soitin itkupuhelun ystävälleni.

Jos rehellisiä ollaan, en soittanut sillä enhän halunnut häiritä häntä, mutta laitoin viestin, että ehtisikö hän jutella ja kuunnella kun itken. Hän ehti. Minä nyyhkin, sopertelin tarinaa (josta hän ei tiennyt mitään koska en koskaan kertonut asioistani kenellekään) jotakuinkin ymmärrettävään muotoon ja hän kuunteli. Aikani itkettyäni sanoin, ”Päästin ihoni alle ihmisen, joka ei sinne sitten halunnutkaan jäädä. Mutta jos en koskaan enää päästä sinne ketään, se myös tarkoittaa että siellä ei koskaan tule olemaan ketään.”.

En itsekään tiennyt mistä ne sanat kumpusivat, mutta siltä minusta tuntui. Jos en koskaan päästäisi ketään lähelleni, ei lähelläni myöskään ketään tulisi ikinä olemaan. Se oli selvää, ja merkkipäivän oivallus numero 1. Toinen merkkipäivän arvoinen asia oli se, että ensimmäistä kertaa ikinä avauduin jostain niin henkilökohtaisesta ystävälleni (mainittakoon, että tuon merkkipäivän jälkeen hän on kannatellut minua useammankin itkupuhelun ajan, ja minä yhä harjoittelen avautumaan). Hän totesi (viisas kun on), että se, miksi tulin ghostatuksi on täysin toisarvoista sen rinnalla, mitä se sai aikaan minussa – avautumisen. Ja hän oli erittäin oikeassa. ”Katja, se on universumin kokoinen asia.”, hän sanoi.