fbpx
Valitse sivu

Olin ajatellut kirjoittaa ihan muusta mutta tänään kirjoitankin näemmä siitä, miltä tuntuu syntyä uudelleen. Tulla kotiin. Se ei nimittäin ole pelkkää helppoa, höttöistä hattaraa vaan myös luopumisen tuskaa, ja ihan konkreettista itkua siitä, ettei oikein tiedä miten tässä uutena minuna ollaan.

Siksi päädyin kirjoittamaan tänään tästä koska aamulla itketti. Itketti luopua vanhasta, tutusta ja turvallisesta uskomusviidakosta. Häkistä, jonka on itselleen luonut ja jossa on enemmän ja vähemmän koko elämänsä asunut.Itketti ja pelotti ottaa uusia askeleita kun ei oikein aivan vielä tunne itseään. Ei tiedä, miten askeltaa nainen, joka ei enää annakaan sen uskomuksen, ettei voi olla kaunis, seksikäs ja viehättävä lyhyillä hiuksilla, rajoittaa itseään ja tekemisiään.

Mulla on siis aina ollut sellainen rajoittava uskomus, että nainen, jolla on lyhyet hiukset ei voi olla seksikäs tai kaunis. Uskomuksille tyypilliseen tapaan absurdin tästä(kin) asiasta tekee se, että tiedän monta todella kaunista ja seksikästä naista jolla on lyhyet hiukset. Uskomus ulottuu siis vain itseeni. Se koskee vai ja ainoastaan minua ja siksi minulla ei koskaan ole ollut lyhyitä hiuksia.

Se tunne on kuitenkin itselleni totta. Minä en voi olla kaunis ja seksikäs jos minulla on lyhyet hiukset ja hyvä jos pidemmilläkään. Olenko minä edes nainen jos minulla olisi lyhyet hiukset? Mielessäni vilistävät juuri ne sellaiset termit, joita ei soisi kenenkään ääneen sanovan, pojan näköinen tyttö, rekkalesbo.

Paljon on kuitenkin vettä virrannut tässä hommassa ja vaikka löydän jatkuvasti itseni jauhamasta sitä samaa sontaa pääni sisällä mitä olen vuosikaudet jauhanut, välillä löydän itseni kuitenkin myös tekemässä asioita, joihin en aiemmin ole kyennyt, uskonut tai muuten vaan välittänyt tarttua.

Siitä se ajatus sitten lähti, reilu viikko sitten sunnuntaina. Kesken kävelylenkin metsässä näppäilin viestin kampaajalleni. Sen kampaamon koko porukka on timanttia ja näin ollen ajat menivät viikkojen päähän. Mietin, vatvoin ja veivasin. Istuin alas ja olin asian äärellä hiljaa.

Sitten varasin ajan seuraavalle päivälle lähimpään paikkaan mistä vapaita aikoja löysin. Tunne oli niin pakottava, vaikka turvallisuushakuinen ihminen kun olen, käytin suhteellisen paljon aikaa pelin edessä tutkaillen millainen mahdollisesta lopputuloksesta tulisi. 

Niin varma kuin asiasta olinkin, uskon silti ammattilaisia. Toivon, että mulle sanotaan suoraan, jos ideani on sellainen ettei se kertakaikkiaan sovi minulle, tässä tapauksessa siis tietty hiusmalli kasvoilleni. Menin tuiki tuntemattomalle (ja näemmä järkyttävän kiireiselle kampaajalle ketjukampaamoon, jossa hän työskenteli sinä päivänä yksin). Esitin ideani, hän epäröi. Vaivaantui, pyysin sanomaan suoraan jos kyseinen malli ei sovi minulle, sitä hän ei koskaan sanonut, vaan aistin epäröinnin johtuvan siitä, että hän ei ollut syystä tai toisesta valmis tai halukas sellaista toteuttamaan.Annoin hänelle vapaat kädet ja hän leikkasi hiuksiini saman mallin kuin hänellä itsellään oli, hiukan sovellettuna.

Olin kuitenkin kaukaa viisaana jo varannut luottopaikkaani ensimmäisen vapaan ajan edellisenä päivänä. Tiesin vieraalta kampaajalta lähdettyäni, etten ollut tyytyväinen lopputulokseen ja pidin ajan luottopaikkaani. Halusin muutoksen, joku minussa huusi sitä niin kipeästi ettei se, mitä vieraalta kampaajalta sain tyydyttänyt muutoksen nälkääni (enkä tullut toimeen sen mallin kanssa muutenkaan).

Ainoastaan 1 luottoystäväni tiesi, että olen menossa viemään prosessin loppuun omalle kampaajalleni. Hän osuvasti sanoikin, että tässä nyt universumi kysyi, että tyydytkö vähempään ja minä pidin pääni, ilmoitin, että en todellakaan tyydy. I want it all.

Jokainen, joka on omia uskomuksiaan käsitellyt tietää minkä kanssa siinä ollaan silloin tekemisissä. Uskomus on aina itselle täyttä totta kuulosti se muiden korviin miten naurettavalta hyvänsä. Se on vähän kuin yrittäisi työntää autoa ylämäkeen pelkin käsivoimin. Toisin sanoen ihan helvetin vaikeaa.

Yritin perustella itselleni kaikin mahdollisin tavoin miksi minun ei pitäisi tehdä sitä. Kuvat, joutuisin ottamaan itsestäni uudet kuvat töitä varten. Se on työlästä. Lyhyitä hiuksia pitää leikata jatkuvasti. Tuskin se sopii minun kasvojen muodolle. En tiedä yhtään mitä lyhyille hiuksille tehdään ja tuskin koskaan opinkaan. Mihin se tuleva elämäni rakkaus voi sormensa sitten kiihekällä hetkellä upottaa ja kevyesti kiskaista?

Syitä riitti. Ja toisella puolella oli tunne. Tunne siitä että tämä on nyt tehtävä.

Luottokampaajallani en epäröinyt enää hetkeäkään. He molemmat vahvistivat, että tässä ei ole kyse siitä, etteikö malli sopisi minulle. Tässä on nyt kyse rohkeudesta ja siitä minulla ei ollut pulaa. Olin niin tyyni että epäilen kampaajani pohtineen olinko aivan kunnossa koska istuin koko toimituksen ajan tyynen rauhallisena.

Rakastan lopputulosta vaikka tottakai käytännön asiat vaativat totuttelua. Se, mikä aiheuttaa tunnemyrskyä on minä itse. Aihe sinänsä voi kuulostaa pieneltä, jollekin jopa vähäpätöiseltä, mutta minä luon nahkaani uudelleen. Minä ilmoitan, että ei, vähempi ei enää riitä. Haluan itselleni vain parasta, 110% oikealta tuntuvaa, asioita, ihmisiä ja tekoja, jotka ovat täysin linjassa minun, arvojeni ja ajatusmaailman kanssa.

Tämä tuntuu askeleelta, joka vie vääjäämättä kohti jotain suurempaa, jotain mistä luultavasti olen unelmoinut vuosikausia mutta samalla se tuntuu ihan helvetin pelottavalta. Mutta niin ne unelmat tekevät. Ja se on juuri se syy, miksi niitä on joskus vaikea saavuttaa. Emme ole ihan henkisesti valmiita ja sitten kun olemme, se askeleiden ottaminen ja unelman vastaanottaminen voi tuntua pelottavalta koska emme ole ihan varmoja ansaitsemmeko sitä määrää hyvää sitten kuitenkaan.