fbpx
Valitse sivu

Aamuisin hätistelen koiran eteiseen, niin innokas lenkkeilijä kuin hän onkin hän ei jostain syystä ole kovin innokas lähtemään ryhtyjä. Mutta hän tietää, että nyt lähdetään sillä samaisella hetkellä kun nappaan kuulokkeet pöydältä ja valitsen puhelimesta matkaviihdykettä. Täällä meillä päin kun nykyään lintujen sijasta metsässä soi moottorisaha.

Sidon kengännauhat tavallista tiukemmalle, juuri näissä kengissä ne tuppaavat aukeamaan itsekseen monesti kesken kävelyn ja se on aivan älyttömän rasittavaa. Musiikkimakuni on sikäli oudohko että kulutan mieluusti kappaleen kerrallaan loppuun ja sitten pidän siitä pitkän tauon. Valitsen repeatille sen biisin, mikä on loopissa juuri nyt ja säädän volyymin tavallista kovemmalle siitäkin huolimatta, että puhelin nykyään seuraa kuulokkeiden äänitasoja ja omatoimisesta hiljentää volyymin jos rajat ylittyvät.

Mutta juuri tänään minä haluan ylittää rajoja.

Suorittajaihminen on helposti kaavoihinsa kovin kangistunut. Asiat tehdään tietyssä järjestyksessä ja tietyllä tavalla tiettyyn aikaan. Meillä oli ex-mieheni kanssa sopimus, että hän ei koskaan täyttänyt astianpesukonetta. Hän sai sen tyhjentää mutta täyttäminen oli minun hommaani koska en kestänyt sitä miten väärin joku voi astiat sinne laittaa (aivan kuin tässä asiassa oikeasti olisi oikea ja väärä tapa). 

Tänään normaalia kovemman volyymin lisäksi valitsen kävelyreitiksi uuden metsäreitin, tunnun siis olevan erityisen villillä tuulella. Tässä kohti muistutan, että minä olen toipuva suorittaja mutta myös toipuva traumaselviytyjä, ja suorittaminen on puolustusmekanismini (yksi monen joukossa), selviytymisen edellytys jota kehoni ja mieleni yhä luulee tarvitsevansa. Trauma värittää oikeastaan kaikkea tekemistä ja olemista elämässä, enkä voi venyttää mukavuusalueeni rajoja kohtuuttomasti kerrallaan (sitäkin olen kokeillut, ei toiminut vaan se itse asiassa voi jopa pahentaa traumaoireita). Minä venytän mukavuusalueeni rajoja sopivalta tuntuvan määrän kerrallaan turvallisessa seurassa.

Kohdallani sisäisen suorittajan lempeä suitsiminen on siis myös trauman hoitamista.

On päiviä, jolloin olo on niin surkea että ainoa asia joka tuntuu olevan hallinnassa on ehkä hengittäminen. Silloin ei ole aika testailla mukavuusalueen rajoja, silloin luotetaan tuttuihin ja turvallisiin rutiineihin ja juttuihin.

Mutta sitten, kuten tänään, on niitä päivä kun voi tehdä kaiken ylösalaisin. Jättää kaapinovet auki, käydä lenkillä vierasta reittiä outoon kellonaikaan, herätä ja mennä nukkumaan miten sattuu. Ravistella suorittajan sietokykyä ja tehdä asiat totutusta poikkeavalla tavalla, ja silloin se suorittaja alkaa hymähdellä, luopua hiljalleen kontrollista ja todeta, ”Ehkä tämän voi tosiaan tehdä näinkin”. Niin, ehkä.

Monelle nämä voivat olla täysin arkipäiväisiä asioita ja sitten taas tiedän, että ihan tosi monelle ne eivät ole.

Mutta on yksi paikka jossa olen oppinut luopumaan varsin hyvin kontrollista – makuuhuone.

Parin vuoden takainen minä tuskin tunnistaisi minua nykyään. Siitä ei ole kiittäminen pelkästään itseäni vaan myös niitä ihmisiä, jotka ovat tietoisesti tai täysin tiedostamatta auttaneet minua hölläämään nutturaa tässä asiayhteydessä. En enää mietin mitä minun kuuluu tehdä, mitä minä saan tehdä vaan mitä minä haluan tehdä, mistä minä pidän ja mikä tuntuu hyvältä.

En enää mieti miltä näytän, tunnun, tuoksun, maistun tai kuulostan. Uskallan luottaa ja olla silmät kiinni mutta rohkenen katsoa suoraan silmiin myös sillä hetkellä kun se saattaisi olla kaikkein vaivaannuttavinta. Osaan kertoa jos haluan jotain lisää tai toista asiaa vähemmän.

Mutta se, mistä olen ehkä eniten ylpeä on että osaan olla täysin läsnä. Joskus nimittäin se mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu on täydellisen riittävästi. Se ei kaipaa mitään lisää tai jotain vähemmän vaan juuri niin on täydellisen hyvä. En mieti kauppalistoja mutten myöskään sitä, miltä tämän nyt kuuluisi näyttää tai onko tässä nyt varmasti kaikki oikein. Minä vain annan itseni olla läsnä ja ajantajun kadota. Nautin hetkestä.

Sisäinen suorittajani on todellinen tunnelmanpilaaja. Se kiilaisi väliin kaikkein mieluiten juuri silloin kun toisen käsi hivuttautuu paidan alle ja alastomuus toisen ihmisen silmien edessä alkaa olla tosiasia. ”Herrajumala sentään”, sanoisi sisäinen suorittajani, mutta minua se ei enää vaivaannuta tai hävetä.

Kosketukselle antautuminen on ollut ehkä kaikkein vaikeinta (koska sisäinen suorittajani rakastaa kontrollia ja suorastaan vaatii olla ohjaksissa), mutta toisaalta se on ollut myös kaikkein vapauttavinta. Sen kynnyksen yli kun pääsin luopui sisäinen suorittajani lopullisesti toivostaan päästä rattiin. En edes kuule suorittajaani enää siinä vaiheessa kun lopuksi on vain kaksi hikistä, alastonta kehoa ja yhteinen tavoite saada hengitys ja syke tasaantumaan. Vaikka siinä menisi sitten tunteja.

Luulen, että sisäinen suorittajani jää suosiolla makuuhuoneen ulkopuolelle koska hänelle ei ole sijaa enää siellä. Silloin hallinnan ottaa aivan toinen osa minusta. Se, joka elää aistien, läsnäolosta ja tuntemuksista. Se puoli saattaakin haluta kokeilla jotain aivan muuta, jotain erilaista, rajumpaa, pehmeämpää. Se puoli saattaakin haluta valita se uuden, entuudestaan tuntemattoman reitin.

Nämä kaikki ovat juuri sellaisia hetkiä joille löytyy vertauskuva myös makuuhuoneen ulkopuolelta. Ne ovat niitä tilanteita, joita sisäinen suorittaja mielellään kontrolloi, etenkin kaiken uuden edessä.

Silloin kun arjessa pystyy valitsemaan sen puolen itsestään, joka aistii, tuntee ja on läsnä, huomaa, että se auki retkottava kaapin ovi tai väärin koneeseen ladatut tiskit eivät oikeasti tunnukaan juuri miltään. Sisäinen suorittaja saa vain kuulostaan jotenkin siltä.