fbpx
Valitse sivu

Miten mainio hetki kirjoittaa tätä postausta, olen nimittäin vältellyt tätä jo päiviä, ellen jopa parisen viikkoa. En millään koe, että olisin oikeassa vireessä, tai saisi aikaan riittävän painokasta ja vaikuttavaa tekstiä. Siispä en ole edes yrittänyt, olen suorastaan aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan koko asian. ”Ehdin huomennakin”, ”Just nyt en pysty”, ”Heti kun saan tuon toisen asian pois alta”. Tämä toisten asioiden lista on muuten loputon, mieluummin jynssään vessanpönttöä hammasharjalla puolipukeissa kuin alan kirjoittamaan silloin, kun vire ei tunnu juuri oikealta ja planeettojen asennot vielä vähemmän oikeilta. Syitä on lukuisia ja ne löytyvät helpommin kuin mansikoita torilta heinäkuussa.

Lukuisten muiden uskomusten lomassa minussa elää vahva uskomus siitä, että vireen pitää olla juuri oikea, muuten ei kannata edes yrittää, hukkaan menee ja lopputuloksena on entistä pahempi mieli kun en sitäkään osannut riittävän hyvin. Uhkailu, kiristys ja lahjonta eivät toimi, olen kokeillut niitä kaikkia vuorotellen, yhtä aikaa ja aktiivisesti vuosikymmenet.

Käytän esimerkkinä kirjoittamista siksi, että se on mitä mainioin esimerkki. Sisäinen kriitikkoni on läsnä toki kuten olettaa saattaa monessa muussakin asiassa, mutta kirjoittaminen on osa työnkuvaani joten kyllä, hän rakastaa ilmestyä paikalle juuri silloin. Sieltä hän liihottelee, hieman Cruella de Vilin näköisenä, viitan helmat heiluen nenänvarsi pikkuisen rutussa kopeaan ylimielisestä ilmeestä johtuen (hänellä on muuten tasan yhtä paskamainen naurukin kuin Cruellalla, voin kertoa).

Jokaisella, jolla on sisäinen kriitikko on luultavasti omat syynsä hänen olemassaololleen, mutta koska jotain tolkkua tähän pitää saada niin kerron hieman omastani. Minun Cruella de Vilini on syntynyt suojaaman minua, säästämään minua kritiikiltä ja hylkäämiseltä. Joku saattaa nyt pohtia mitä ihmeen tekemistä näillä asioilla on toistensa kanssa mutta niillä on kuulkaa kaikki tekeminen toistensa kanssa.

Sillä niin kauan, kun en anna itsestäni mitään ulos tai esittele aikaansaannoksiani muille ja muiden nähtäville ei ole olemassa sitä vaaraa, että joku minua tai työni jälkeä kritisoisi ja kokisin sen vuoksi tulevani hylätyksi.

Sitä on perfektionismi ja noiden pelkojen suojaksi on syntynyt sisäinen kriitikkoni. Saitko pointista kiinni?

Mutta nythän on niin, että kukaan ei voi olla ”oikeassa” vireessä joka hetki ja kaiken aikaa (jos sellaista virettä edes on olemassa). Se on fakta. Ja koska töitä on kuitenkin tehtävä ja haluan elää omilla enkä tuon punamustaviittaisen amatöörikampaajan raidoittaman hiuspehkon omistajan näköisen sisäisen suorittajani ehdoilla, asialle on tehtävä jotain.

Jos olet vielä matkassa tai edes etäisesti kartansyrjässä kiinni tähän saakka, minulla on sinulle kerrottavanani 2 asiaa, joista luultavasti ainakaan toisesta et tule pitämään. Itse asiassa pidän niistä molemmista itsekin niin vähän, että ymmärrän enemmän kuin hyvin jos mieli tekee potkaista viestintuojaa. Lopuksi kuitenkin tarjoilen hieman aloe veraa auringossa kärähtäneelle hipiälle, eli ei sitä hyväksi uutiseksi voi kutsua, mutta se on noh, sanotaanko nyt että laiha lohtu mutta lohtu kumminkin.

  1. Sisäistä kriitikkoa ei voi selättää (sori siitä tiedosta)
  2. On uskallettava antaa itselleen lupa tuottaa PEV:tä

Niin. Se on se huono uutinen, sisäinen kriitikko ei muuta luotasi vaikka miten häntä yrittäisi häätää. Sitten kun tämän asian kanssa on edes hieman sinut, voidaan todeta, että Cruella de Vilin kanssa on kuitenkin mahdollista oppia elämään. Kunhan hänelle antaa hieman rajoja ja rakkautta, kuten lapsille, koirille ja viherkasveille konsanaan.

Aloitetaan niistä rajoista ja rakkaudesta, jooko? On hyvä ymmärtää, miksi Cruella on muuttanut kämppikseksi. Kuten aiemmin jo kerroinkin, minun Cruellani kyhnyttää kyljessäni tiiviisti siksi, että hän kokee tehtäväkseen suojella minua kritiikiltä ja siitä seuraavasta hylkäämisen tunteesta. Että en ole riittävän hyvä, tarpeeksi sitä, tätä ja tuota ja koska näin on kukaan ei pidä minusta. Eli hän ei varsinaisesti tarkoita pahaa mutta ei kyllä varsinaisesti edistä yritykseni liikevaihtoa tai paranna itsevarmuuttani.

Tämän vuoksi meillä on Cruellan kanssa sääntöjä. Hän saa matkustaa kanssani samassa autossa (koska vaihtoehtoja ei tavallaan ole) mutta hän ei koske rattiin, anna ajo-ohjeita eikä etenkään puutu matkamusiikkivalintoihini. Näin on. Tai no ei aina ole mutta tähän pyritään. Minä kiitän häntä aina kun viitta heilahtaa siihen malliin että nyt on Cruellalla asiaa mutta samalla totean napakasti etten tarvitse enää hänen neuvojaan. Tämä vinkki on mukailtu versio Elizabeth Gilbertin kirjasta Big Magic ja ai että se on mainio vertauskuva.

Ja mitä tulee tuohon outoon kirjainyhdistelmään PEV, se tarkoittaa Paska Ensimmäinen Versio. Paskan ensimmäisen version on lanseerannut Brené Brown. Se tarkoittaa sitä, että antaa itselleen luvan tuottaa aivan sysipaskan ensimmäisen version siitä, mitä on aikeissa tuottaa tai luoda (olipa kyse kirjoittamisesta tai muusta). Silloin on kuitenkin myös kaikkein eniten altis herkistymään sisäisen kriitikon nalkutukselle vaikkei paska ensimmäisen versio koskaan edes muiden silmiin ulottuisi.

PEV:n kirjoittaminen (tai tuottaminen jos kyse on muusta kuin kirjoittamisesta) on vaikeaa mutta edellytys onnistumiselle. Nimittäin sitä on aina mahdollista editoida paremmaksi. Paskasta voi muotoilla kultaa. Tyhjästä sen sijaan ei. Joskus pitää aloittaa vielä kauempaa ja kirjoittaa paskan ensimmäisen version aivan sysipaska ensimmäinen aihio. Se voi alkaa vaikkapa näin ”Mitähän paskaa tästäkin on taas tulossa” ja sitten jatkaa siitä aivan muina naisina Cruellan virnistellessä vieressä. Sillä sen jälkeen on jotain, jota editoida paremmaksi ja on ottanut askeleista sen tärkeimmän – aloittanut.

Ai niin ja se aloe vera. Kokeneilla konkareillakin on sisäinen kriitikko. Niilläkin, jotka ovat julkaisseet lukuisia kirjoja tai menestyneet siinä mitä ikinä sitten tekevätkin. Rautaiset ammattilaisetkin jännittävät lavalle astuessaan, joten siinä on jotain jolla lohduttaa itseään silloin, kun ainoa ajatus joka mielessä pyörii on, että hitto mitä paskaa minä en kykene.

Onneksi tässä maailmassa ei ole vielä rajoitettu yrittämiskertojen määrää, eli aina voi aloittaa alusta.

Lopuksi kerrottakoon, että kirjoitin tämän postauksen yhdeltä istumalta, ja aikaa tähän kaikkeen meni noin 40 minuuttia.