fbpx
Valitse sivu

Vilkaisen lämpömittaria tehdessäni lähtöä aamukävelylle koiran kanssa. 16 astetta lämmintä. Eniten tänä vuonna, tuumin ja alan miettiä pukeutumistaktiikkaa. Treenitrikoot, toppi ja pitkähihainen paita jonka voi tarvittaessa riisua kesken lenkin ja kietaista vyötärölle. Olen tyytyväinen valintoihini, sidon likaiset hiukseni kiinni, lippiksen päähän ja etsin aurinkolasit ja avaimet. Helvetti, koiran namit. Huokaisen ääneen.

Maalta tänne ihmisten keskelle muutettuani olen tehnyt vuoden sinnikästä työtä koirani kanssa pyörätiellä kävelyn suhteen. Vaikka nyt ollaankin menossa metsäreitille, on johdonmukaisuutta jatkettava ja namit on otettava mukaan kontaktiharjoitteluun. Kaikki vähäiset taskuni ovat kuitenkin jo (vähäisiä) tavaroita täynnä, tämä on jokakesäinen ongelma. Turhautuneena riisun pitkähihaisen paidan ja korvaan sen hupparilla, jossa on taskut. Kuuma tulee varmasti mutta ei auta.

Mielialani on vielä suht tyyni ulos lähtiessä, mutta matkan edetessä huomaan turhautuvani ja ärsyyntyväni jokaisesta pikkuasiasta, vastaan tulevasta äänekkäästä lapsijoukosta (minulla ei ole mitään lapsia vastaan, traumaoireena hermostoni sen sijaan käy jatkuvasti ylikierroksilla ja on äärimmäisen herkitystynyt kaikille äänille), hihnassa intoilevasta koirasta – aivan kaikesta. Takaisin kotiin päästyäni silmäilen lattialla lojuvia koirankarvatupsuja (karvalähtö, kyllä), hiekkaa ja takaoven edessä paria multapaakkua. Jotenkin koiran omistaminen ei tunnu lainkaan näin työläältä omakotitalossa, jossa on lähes 5000 neliön aidattu piha. Ilmeisesti likakin jakaantuu 133 neliön taloon aivan eri tavoin kuin 54 neliön kaksioon.

Tunnistan jo tässä vaiheessa, että nyt mennään ja lujaa mutten vielä tiedä minne. Siivoan enimmät hiekat ja karvat ja alan stressata blogipostausta (kyllä, juuri tätä). En ole uhrannut ajatustakaan asialle (sisäinen suorittajakriitikkoni sen sijaan kyllä on) ja valmista pitäisi olla jo torstaina.

En saa kiukkuisen, turhautuneen olon päästä kiinni millään, en tavoita sen lähdettä ja juurisyytä. Tiedän, että koira ja sen karvat, hiekka ja blogipostaus (ja ne miljoona muuta asiaa joista ehdin siihen mennessä ärsyyntyä) ovat vain jäävuoren huippu. Kiukun ja turhautumisen syy on aivan muualla.

Mietin YogaGirl Rachel Brathenin parin päivän takaista postausta Instagramissa. Hän kertoi 4-vuotiaasta tyttärestään ja raivokohtauksesta, jonka tytär oli illalla saanut.

Tytär kiukkuraivosi siitä, että…

  • olisi pitänyt mennä iltapesulle (ja sitten siitä, kun ei mentykään)
  • hampaat olisi pitänyt pestä (ja sitten siitä, että niitä ei pestykään)
  • olisi pitänyt vaihtaa pyjama päälle (ja sitten kun sitä ei vaihdetukaan)

Jos et seuraa Rachelia Instagramissa, niin taustoitan tarinaa tässä kohti sen verran, että heidän kodistaan on löytynyt myrkyllistä hometta. Niin pahoin toksista, että he joutuivat luopumaan kaikesta, mikä on valmistettu huokoisesta materiaalista, (esim. vaatteet ja pehmolelut).

Minun listani olisi voinut kuulu näin:

  • nyt alan tehdä jotain kivaa, ehkä vähän töitä, luen tai opiskelen tässä hiukan (no en todellakaan kun ei voisi vähempää kiinnostaa)
  • kaipaan niin hitosti ihmisiä että sieluun sattuu (en hitossa halua nähdä ketään saati tutustua yhteenkään uuteen ihmiseen)
  • lounasaika, jotain terveellistä ja hyvää (helvetti suklaata, sipsejä ja Pepsiä ja vähän äkkiä!)
  • ah ihanaa, vihdoinkin kesäisen lämmintä (aivan liian kuuma)
  • pitkä suihku, se tekee hyvää muuten juuri nyt (en jaksa, istun tässä mieluummin tukka tönkkörasvaisena)
  • kappas, viesti kilahti puhelimeen, kukahan se… (suksi sinäkin siitä sanonko minne)

Lopuksi Rachel kirjoitti,

At the end of it all she crumbled into my arms and wailed “I’M SAD BECAUSE I WANT OLD BEAR BACK”.

Juuri sillä hetkellä, koko tämän pirun tähänastisen päivän olisin voinut olla tuo 4-vuotias pikkutyttö. Sillä erotuksella, että minä itse olin ainoa, jonka hellään huomaan voin antaa itseni sillä hetkellä murentua ja itkuraivota jotain, jota en aivan tarkalleen osaa edes sanoittaa. Minun pitää kannatella itse itseni tämän yli.

Kaikki se turhautuminen ja kiukkuraivoaminen pienistä asioista enteilee tulevaa, ne ovat ikään kuin oireita. Suuria tunteita edeltää ainakin itselläni aina pakovaihe, se kun pyrkii kaikin keinoin välttelemään sen ison asian esiin pulpahtamista koska ei haluaisi tai jaksaisi ottaa vastaan sitä juuri nyt (tai mieluusti milloinkaan vaikka se ei oikeasti ole terveen tunne-elämän kannalta vaihtoehto).

Tiedostan, että tämä käytösmallini on huippuunsa hiottu lähes 40 vuoden työn tulos. Peitän, piilotan ja painan alas. Teeskentelen ettei sitä kipua, ikävää ja tuskaa olekaan. Myös kulttuuri kannustaa meitä tähän, ”Kiltit tytöt eivät itke” ja ”Olepa nyt kiltisti äläkä kiukuttele”. Tuttua, eikö vain?

Vanhemman tehtävä on kuitenkin opettaa lapselle tervettä tunneilmaisua ottamalla tyynesti vastaan lapsen vaikeatkin tunteet. Auttamalla ymmärtämään, että kaikki tunteet kuuluvat elämään ja ovat normaaleja. Opettamaan omaa käytöstä peilaamalla miten vaikeita tunteita ilmaistaan terveellä tavalla. Vanhemman tehtävä on kannatella lasta vaikeiden tunnetilojen yli, jotta lapsi tuntee olevansa turvassa siitäkin huolimatta, että tunne voi olla uusi, vaikea ja pelottava.

Tällaista kokemusta minulle ei suotu lapsena. Kokemustani siitä, että minä en voi antaa itseni murentua kenenkään muun kuin itseni käsiin, vahvistettiin vielä parisuhteissa, joissa kumppanit lähinnä vaivaantuivat itkevästä naisesta.

En luota siihen, että toinen aikuinen ihminen kykenee ottamaan vastaan isoja, vaikeita tunteita ja kannattelemaan minua koska minulla ei ole mitään kokemusta sellaisesta.

Hyvä on sitten, minä ajattelin. Minähän kyllä selviän keskenäni.

Tiedän sen hetken vielä tulevan kun joudun kohtaamaan pelkoni totaalisesta murenemisesta jonkun edessä. Tiedän sen myös olevan luultavasti hyvin hoitava kokemus, mikäli osaan seurani oikein valita.

Tiedän, että toisille tämä on arkipäivää ja normaalia, mutta minulle se ei ole. Ja tämä on se paikka, jossa en edellisen postaukseen tavoin ole kyennyt luopumaan kontrollistani. Tätä osaa minusta hallitsee vielä vahvasti sisäinen suorittajakriitikkoni, joka ei aivan vielä halua, pysty ja kykene luopumaan ohjaksista.

En etsi syyllisiä vaan syitä sille, miksi olen, ajattelen ja tunnen sitä mitä tunnen. Mikä on minusta turvallista ja mikä ei. Olen tunnistanut syyt ja se on alku.

Huolestuneille kerrottakoon, että tarinan 4-vuotiaan pikkutytön vanha, homeelle altistunut nalle on tallessa siltä varalta, että siitä luopuminen on pienelle liian kova paikka. Uusi, tismalleen samanlainen on hankittu, mutta aina korvike ei riitä. He seuraavat tilannetta ja pieni saa nallensa homeesta huolimatta takaisin parhaalla mahdollisella tavalla puhdistettuna jos ikävä käy ylivoimaisen suureksi.