fbpx
Valitse sivu

Olin 39-vuotias kun erosin pitkästä, yli 15 vuotta kestäneestä parisuhteestani. Maaliskuun toisen päivän aamu vuonna 2020 valkeni kauniina aurinkoisena pakkasaamuna, ja olisin viettänyt sitä mieluummin tehden mitä tahansa muuta kuin mitä sillä hetkellä tein – kannoin koko elämääni harmaissa muovilaatikoissa pihalla odottavaan muuttoautoon. En uskaltanut katsoa pihatietä kauemmas, en sinne, missä normaalisti tähän aikaan aamusta koirani kanssa olisin – viereisellä pellolla. Minä tankkaamassa aurinkoa ja hän säntäillen peuranjälkien perässä. 

Tunnin mittaisen kantourakan jälkeen seisoin kengät jalassa ja takki päällä keskellä keittiötä, irrotin avaimen varovasti avaimenperästäni, pidin sitä hetken keskellä tärisevää kämmentäni ja laskin sen sitten hitaasti pöydälle. Annoin katseeni kiertää vielä kerran kodissani, siinä, josta olin tehnyt kivuliasta henkistä pesäeroa kuukausia. Katsoin maitokahvin värisiä seiniä, niitä, jotka olin itse maalannut. Harmaita, suuria lattialaattoja, joita valitessa oli vierähtänyt tunteja, ja joilla nyt oli sulanutta lunta ja muuttomiesten kengänjäljet. 

Kuulin ulkoa kolahduksen ja arvelin muuttomiesten saaneen urakkansa päätökseen, kaikki mitä olin aikeissa ottaa mukaani (ja se ei ollut kovinkaan paljon) oli pakattu. Oli aika lähteä. Tätä hetkeä olin pelännyt kuukausia, mitä jos en pysty? Mitä jos vajoan tuohon lumiselle pihatielle, jään siihen enkä ikinä enää pääse ylös? Mitä jos muuttomiehet joutuvat helvetti soikoon kantamaan minutkin autoon?

Kehoni oli niin täynnä stressihormoneja (ollut itse asiassa jo viikkoja), että toimin autopilotilla. Kirjoitin lyhyen tekstiviestin ex-miehelleni, ilmoitin avainten löytyvän pöydältä ja lähteväni nyt. Hän voisi palata kotiin (olin nukkunut vierashuoneessa kuukausia ja olimme asuneet erillämme jo jokusen viikon sillä emme yksinkertaisesti enää tulleet toimeen saman katon alla), välimme olivat niin tulehtuneet ja huonot, että hän oli kieltäytynyt auttamasta muutosta. 

Olin niin tottunut selviämään yksin, että tietysti minä selvisin. Minä hoidin koko helvetin muuton alusta loppuun yksin itsekseni kahden itseäni noin 20 vuotta nuoremman muuttomiehen (joita aluksi tuijotin epäuskoisena ja toivoin, että heistä edes toisella todella on ajokortti) 3 tunnin kantoapua lukuunottomatta. 

Jälkeenpäin en ymmärrä miten tein sen, miten selvisin yhdestä elämäni rankimmista asioista yksin, hämmentynyt koira kirjaimellisesti jaloissa pyörien – etenkin kun otetaan huomioon se tosiasia, että inhoan muuttamista kuollakseni (niin kovasti, että näin painajaisia edellisestä muutosta vielä vuosia jälkeenpäin). 

Ihminen selviää melkein mistä vain kun on pakko. Joskus se on lähinnä ihme ja toisinaan vain todettu tosiasia.

Käänsin kodilleni selkäni ja suljin viimeisen kerran unelmataloni kodinhoitohuoneen oven. En suoraan sanottuna tiennyt mitä tunsin, en uskaltanut oikeastaan edes tunnustella tuntemuksiani – stressihormonien kyllästämä kehoni vain toimi, päästin irti ovenkahvasta. Olimme asuneet avopuolisoni kanssa itse rakentamassamme omakotitalossa hieman yli kolme vuotta, ja koko sen ajan kodinhoitohuoneen ovi toimitti ulko-oven virkaa. Se vain tuntui olevan luontevimmalla puolella taloa, ja meitä ei häirinnyt astua ulkoa suoraan kodinhoitohuoneeseen. 

Varmistettuani, että ovi meni lukkoon, vältin katsomasta taakseni. Kävelin autolleni (joka oli täynnä viherkasveja ja muuta vähemmän laatikkoon sopivaa pakattavaa), ojensin käteni penkin ja oven välistä takapenkille, ja kurotin rapsuttamaan tyynnyttelevästi hämmentynyttä, levotonta koiraani. Nostin katseeni ja heilautin kättäni vastahakoisesti muuttoautoon juuri kiipeäville muuttomiehille. He olivat valmiita. Minä en. 

Olin siinä iässä, että lähes kaikki ystäväni ja työkaverini olivat jo perheellisiä, talollisia ja urallisia kun minä taas muutin juuri eronneena lapsettomana sinkkuna vuokrakaksioon, enkä tiennyt mikä minusta tulisi isona. 

Myöhemmin muuttopäivän iltana, kun ihoni oli nahkea hiestä ja olin aivan lopen uupunut taisteltuani juuri yksin kasaan jenkkiparivuoteen, ajattelin ettei tästä tule mitään. Tämä on takuulla painajaista, josta herään hetkenä minä hyvänsä ja jos en herääkään, luultavasti kuolen. Olin sekä henkisesti että fyysisesti lopen uupunut, mutta pysähtyminen pelotti – joutuisin kohtaamaan ahdistavat ajatukseni ensimmäistä kertaa yksin, uudessa, vieraassa asunnossa. Tähän asti olin vältellyt niiden kohtaamista siivoamalla ja purkamalla laatikoita maanisesti musiikkia kuunnellen. 

Koska olin jättänyt vanhaan kotiini myös valtaosan huonekaluista, istuin uuden kotini (jota inhosin joka solullani) olohuoneen lattialla siinä ainoassa edes joten kuten puhtaassa kohdassa, johon olin uuden mattoni levittänyt (se sama harmaa nukkamatto, joka jatkossa nielisi kyyneleitäni kuukausikaupalla). Söin irtokarkkeja muumimukista ja join Pepsi Maxia suoraan pullosta. En ollut syönyt koko päivänä oikeastaan mitään, eikä oikein ollut edes nälkäkään. Mietin, että olisin missä tahansa muualla mieluummin kuin tässä, yksin uuden äärellä.

Kun kello lähenteli jo puolta yötä, en enää keksinyt mitään sijaistekemistä, oli pakko antaa periksi. Sijasin hätäisesti täysin vieraalta tuntuvaan, uuteen sänkyyni uudet lakanat, joissa ei ollut kukaan vielä nukkunut, saati harrastanut seksiä. Pesusta huolimatta ne tuoksuivat vieraalle, kliinisen puhtaalle mutta olin niin väsynyt etten jaksanut välittää. Ryömin peiton alle ja itkin tyynyliinan likomäräksi. Nenä meni niin tukkoon että pystyin hengittämään vain suun kautta. 

Vasta kun heräsin auringon noustessa verhottoman ja kaihtimettoman, parkkipaikalle antavan ikkunani takana, tajusin huojentuneena nukahtaneeni armolliseen, unia näkemättömään uneen jossain vaiheessa.