fbpx
Valitse sivu

Joinain päivinä mikään ei tunnu hyvältä, kaikki ärsyttää. Vaatteet iholla, ilmavirta hiuksissa, kahvin maku suussa. Voittavin tunne on tyytymättömyys ja sisältäpäin nakertava ahdistus. Tunnetyhjiö vetää puoleensa, keho on jännittynyt ja täynnä energiaa mutta täysin jähmettynyt ulkoapäin.

Niinä päivinä en edes yritä muuttaa sitä tunnetta, niin houkuttelevaa kuin se saattaisikin olla, harhauttaa itseään loputtomaan Netflix-looppiin, suklaalevyn ääreen, ehkä molempiin. En yritä liimata sen sisältä jäytävän tyytymättömyyden päälle vaaleanpunaista laastaria, voimauttavaa voimalausetta tai tsempata itseäni uuteen nousuun hokemalla mantran tavoin, että kaikki on hyvin. Sillä kun tunnetasolla kaikki ei ole hyvin on se silloin totta, sitä ei muuksi järkeilemällä voi muuttaa. Se on vain kahlattava läpi.

Niinä päivinä ainoa tavoitteeni on hyväksyä, että tänään kaikki ei ole hyvin. Sallin oloni olla tyytymätön aivan kaikkeen, naapurista kuuluvaan bassonjytkeeseen ja lasten meuhkaamiseen, sallin itseni viipyillä sen äärellä, että se v*tuttaa välillä aivan suunnattomasti. Annan itseni vajota tyytyvämättömyyden tyhjiöön ja olen siellä, itseni kanssa. Tunnustelen sitä silmät kiinni, tutkailen ja tunnustelen sen muotoja. Joskus se on terävä ja pistävä, toisiaan tylppä ja kaiken sisäänsä nielevä. Lähes aina se on musta ja siinä on voimakasta itseensä imevää voimaa kuten Harry Pottereiden ankeuttajissa. Se vie elämästä ilon – ja toisin kuin velhomaailmassa, sitä iloa ei suurinkaan suklaapala tuo takaisin.

Ajattelen tunnetiloja harmaina kivenmurikoina polkuni varrella. Joskus jonkun ääreen on pysähdyttävä ja katsottava sen alle, koska se on syystä tai toisesta matkantekoni äkillisesti pysäyttänyt tönöttämällä siinä, keskellä minun polkuani. Kiven alta voi löytyä epämiellyttäväkin juttuja, kuten kuvitella saattaa. Osa on ollut kääntämättä vuosikaudet, osa lyhyemmän aikaa mutta silti ne joka kerta yllättävät sisällöllään. Taika piilee siinä, että on pysähdyttävä kuuntelemaan sen kiven tarina, uskallettava kurkata sen alle tietämättä, millaisia inhottavuuksia sieltä saattaa paljastua. Ne inhottavuudet ovat usein omia rajoittavia uskomuksia, piileviä pelkoja tai sellaista ajatustukkoa, jota ei edes tiennyt omistavansa.

Rohkeutta tähän prosessiin saa siitä, että mitä ikinä sieltä kiven alta paljastuukaan, on erittäin todennäköisesti pahimmillaankin kestettävissä, ja siitä aiheutuvat tunteet väliaikaisia. Joskus kuitenkin kivien kääntäminen ja mörköjen kohtaaminen saattaa olla aivan liian pelottavaa yksin, silloin voi olla hyvä pyytää apua turvalliselta ihmiseltä, puolisolta, luotetulta ystävältä tai ammattilaiselta.

Hänen ei tarvitse auttaa sinua ääntämään kiveä, riittää, kun pyydät häntä olemaan läsnä, siinä lähellä, kannattelemaan. Kannattelu ei tarkoita sitä, että ystäväsi tai puolisosi yrittää ratkoa ongelmasi (kääntää kiveä puolestasi) vaan sitä, että hän tukee sinua prosessissa olemalla läsnä. Lämmin katse, kevyt kosketus – tiedät, että hän seisoo rinnallasi kun käännät isot ja vähän suuremmat kivesi ja kohtaat mörkösi. Sillä on uskomaton voima, tulla kannatelluksi sillä tavoin mutta se edellyttää mitä suurinta luottamusta. Sellaisen luottamuksen soisi olevan läsnä ihan jokaisessa parisuhteessa.

Minusta maailman kaunein lause ei ole ”Rakastan sinua” vaan ”Olen tässä, mitä tarvitset juuri nyt?”.

Rakkaus on tietysti yksi maailman ihanin asia, mutta jotain äärimmäisen kaunista on siinä, että haluaa ja kykenee kannattelemaan toista vaikeiden tunteiden ja hetkien läpi.

Parisuhteissani olen jäänyt tätä tukea vaille, (enkä ehkä ole silloin ollut sitä valmis ottamaan vastaankaan) mutta ihan läheisimmissä ystävyyssuhteissani olen sittemmin harjoitellut tätä, avun pyytämistä ja kannatelluksi tulemista. Olen harjoitellut itkuisten ääniviestien lähettämistä, ja kerran itkin kotona silmät päästäni samaan aikaan kun ystäväni johdatti minut sen vaikean hetken (olin juuri tullut ghostatuksi Ruotsissa asuvan latinokitaristin taholta, joka oli viikko takaperin viettänyt yön luonani, kiitos vain kokemuksesta) läpi samalla, kun oli metsäkävelyllä yhdessä vakiopaikoistaan. Siinä on jotain äärimmäisen hoitavaa, hiukan samanlaista kun lapsena kertoi salaisuuden sille parhaalle ystävälle. Siitä tiesitte vain te kaksi, se oli teidän yhteinen kokemuksenne.

Toisen kannattelu voi olla käsitteenä vieras monelle, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan se tarkoittaa juuri tuota, olla läsnä tuomitsematta, korjaamatta ja joskus jopa sanomatta yhtään mitään. Olla vierellä tasan niin kauan kuin tarvitsee ja sanoa se ääneen, ettei ole lähdössä mihinkään.

Monet eläimet osaavat sen. Viimeisen vuoden aikana koirani on tyynesti käynyt makuulle vierelleni (kerran jopa umpihankeen, keskelle peltoa), ihan kiinni minuun silloin kun en itse kyennyt muuhun kuin ojentamaan käteni kohti nenäliinoja ja miettimään, miten saan seuraavan annoksen happea.

Niinä päivinä sallin itseni olla. Vasta sitten kun olen valmis, jatkan matkaa.