fbpx
Valitse sivu

Katson suht harvoin elokuvia, mutta jotkut ovat jääneet mieleen aivan erityisen hyvin ja yksi niistä on Kathryn Bigelow’n ohjaama The Hurt Locker. Siinä seurataan Yhdysvaltain maavoimien raivaajaryhmää (EOD-ryhmä) Irakin sodan aikana. Disclaimer sinulle, joka et ole katsonut leffaa, tämä postaus sisältää juonipaljastuksia.

Vuonna 2016 The Hurt Locker äänestettiin BBC:n kyselyssä tämän vuosisadan 70 parhaan elokuvan joukkoon. Vastaajina oli 177 elokuva-asiantuntijaa eri puolilta maailmaa. Seuraavana vuonna The New York Timesin kriitikot arvioivat elokuvan kuluvan vuosisadan kymmenenneksi parhaaksi. Iltalehden Tuomas Riskala piti The Hurt Lockeria parhaana Irakin sodasta tehtynä elokuvana. ”Bigelow on tehnyt psykologisesti vahvan ja yhteiskunnallisesti kantaa ottavan elokuvan sodan psyykkisestä hinnasta.”, hän kirjoitti. Viimeisimmästä kommentista olen erittäin samaa mieltä.

Olen vuosikausia pohtinut miksi samaistun erittäin vahvasti tietynlaisiin, erityisesti Irakin ja Afganistanin sodan sotilaiden tarinoihin. Kun oma traumataustani alkoi tulla päivänvaloon, aloin päästä jyvälle asiasta. Yhteinen nimittäjä saattaa olla aivokemiat ja hormonit, ja aivan erityisesti siis stressihormonit.

Joskus kuulee sanottavan, että kaoottisen lapsuuden elänyt ei siedä aikuisena hiljaisuutta. Se pitää ainakin osittain paikkaansa vaikka ei ehkä aivan noin mustavalkoista olekaan. Itse muotoilisin asian niin, että hiljaisuus voi tuntua hyvinkin vieraalta ja jopa pelottavalta siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei ole tuttua (aivoille yhtä kuin tuttu tarkoittaa yleensä merkkiä turvallisesta ja vieras pelottavasta). Ja kuten aiemmasta blogipostauksesta muistamme, onnellisuus ei ole aivoilla ykkösprioriteettina, sen sijaan turvallisuus on koska se takaa henkiinjäämisen.

Siinä missä elimistö tottuu esim. insuliinin määrään kehossa ja voi kehittää insuliiniresistenssin (lakkaa reagoimasta tavanomaiseen määrään ja insuliinia tarvitaan koko ajan enemmän ja enemmän jotta keho siihen reagoi), voi samalla tavalla käydä stressihormonien kanssa. Elimistö voi ikään kuin tottua tiettyyn määrään stressihormoneja kehossa ja kokea normaalia pienemmät määrät epätasapainoksi (tämä on tuttua myös uupuneelle suorittajalle josta tuntuu, että hiljentäminen on maailman pelottavin vaihtoehto).

Tiedetään, että osa traumaoireista kärsivistä hakeutuu tietoisesti riskialttiisiin, jopa hengenvaarallisiin tilanteisiin. The Hurt Locker kertoo juuri tästä – Jeremy Renner esittää pomminpurkajaa, joka ottaa tietoisesti isoja, hengenvaarallisia riskejä työssään eikä sopeudu komennukselta kotiin palattuaan arkeen vaan hakeutuu uudelle komennukselle heti kun mahdollista. Tämä tarina ei varmasti ole edes tuulesta temmattu vaan luultavasti elävän elämän esimerkkejä todella löytyy.

Se, miten turvattoman, kaoottisen ja traumaattisen lapsuuden elänyt sopii tähän kuvioon on suht yksinkertaista. Minun lapsuuteni oli minun ulkomaankomennukseni Lähi-Idässä.

Minun kehoni ja aivoni ovat niin tottuneet tiettyyn stressihormonien määrään ja stressiin ylipäätään, että hiljaisuus, rauha ja turva tuntuivat etenkin aluksi aikuistuttuani hyvin oudoilta ja vierailta ja siten turvattomilta. Aivot ikään kuin potevat vieroitusoireita normaalia pienemmästä määrästä stressihormoneja (tästä tarkemmin mm. Joe Dispenzan kirjassa Luo itsesi uudelleen).

Tällä hetkellä rauha, rutiinit ja tuttuus ovat aivan elinehto elämässäni, enkä koskaan ole hakeutunut tietoisesti riskialttiisiin tai hengenvaarallisiin tilanteisiin (ellei parikymppisenä harrastettuja irtosuhteita lasketa).

Yhdysvaltojen armeijan tekemän tutkimuksen mukaan ulkomaankomennukselta kotiinpaluu on vaarallisempaa kuin itse komennus Irakissa tai Afganistanissa. Miehityksen alusta vuoteen 2009 mennessä USA:n armeija menetti 761 taistelussa ja 817 teki itsemurhan kotiin palattuaan saman ajanjakson aikana (Bréne Brown kirjassaan Daring Gently). Jälkimmäisessä luvussa ei ole mukana riippuvuuksista kärsiviä, hengenvaarallisia riskejä ottaneita tai muutoin väkivaltaisen kuoleman kokeneita. Vain he, jotka riistivät itseltään hengen.

Tämä jos mikä kertoo mielestäni todella olennaisen seikan – omasta kehosta voi tulla vieras ja turvaton paikka trauman kokeneille (tai sotilaille, jotka ovat työskennelleet erityisen korkean stressin alaisena pitkään ja siten luultavasti kärsivät jonkinlaisista traumaoireista).

Kuten terapeuttini aina jaksaa muistuttaa, moneen asiaan löytyy hyvin looginen selitys – kehon terve, normaali reaktio epänormaaliin tilanteeseen.