fbpx
Valitse sivu

Nojaan taaksepäin, painan pääni sohvan selkänojaa vasten ja suljen silmät. Hengitän syvään, niin syvään kuin siinä hetkessä kykenen, annan vatsan pullistua ja puhallan ulos hitaasti, hieman vastustaen huulten välistä, kuin puhaltaisin ilmapalloa täyteen (nimenomaan hieman vastustettu, hidas uloshengitys rauhoittaa hermostoa). Annan koko kehoni pehmentyä, ottaa vastaan, antautua, vajota. Kuin kelluisin vedessä, antaisin aaltojen kannatella ja keinuisin niiden tahtiin hitaasti ja niiden arvaamattomuuden siinä hetkessä hyväksyen.

Olen oppinut, että on olemassa kahdenlaista ahdistusta. Ymmärsin artikuloida asian ääneen auki lääkärilleni vasta lokakuussa, että miltä ahdistus pahimmillaan minusta tuntuu. Se tuntuu siltä, että kuolen. Ja jos en kuole niin toivon kuolevani. Tätä saattoi pahimmillaan kestää päiväkausia, putkeen. Kyse ei enää ollut enää vain hetkistä.

Ahdistusta sanana käytetään niin laajasti kuvaamaan epämukavaa, ahdistavaa oloa ettei ole sikäli ihme etteivät kaikki lääketieteen ammattilaiset ymmärtäneet reagoida asiaan siihen kuuluvalla vakavuudella ennen kuin minä tajusin kertoa mistä minun kohdallani oli kyse.

Kyllä, joskus se on epämääräistä, kiristävää ja puristavaa oloa jossa mikään ei tunnu hyvältä. Sekään ei ole tunteena kiva, eli tarkoituksena ei ole vähätellä millään muotoa sitä(kään) tunnetta. Mutta kun ymmärsin, että on olemassa tavallaan kahdenlaista ahdistusta, tajusin, että ne on myös kohdattava siten, kahdella eri tavalla.

Se oli lääkärini, joka ensimmäisen kerran käytti termiä ”hajottava ahdistus”. Ja sitä se pahimmillaan on. Korostan, että luultavimmin sinulla ei ole syytä huoleen, ellet ole kokenut traumaattista tapahtumaa tai tapahtumia elämäsi aikana (vaikka moni meistä valitettavasti onkin). Tehdään siis tässä postauksessa ruumiinavaus ahdistukselle (niille molemmille laaduille), kuten terapeuttini viime vuoden puolella sanoi (meillä on yhteistä huumorintaju, ja se on yksi syy miksi hänestä pidän).

On hyvä ymmärtää, että meissä kaikissa elää ikään kuin monta versiota meistä, niitä eri ikäisiä versioita. Se on normaalia (esimerkiksi skeematerapiaa tunteville tämä on tuttua). Jos siis joskus tuntuu siltä, että on ahdistunut ilman mitään erityistä syytä, kyseessä voi olla jokin sinun nuorempi, pienempi versiosi joka syystä tai toisesta tuo uudelleen jonkin menneen kokemuksen vuoksi pintaan ahdistusta. Huono puoli tässä asiassa on se, että sinua ja minua on vain 1 fyysinen olento tässä maailmassa ja se olen siis minä (ja sinä), joka käytännössä ottaa vastaan ja kokee ne kaikki tunnetilat, pienempien ja isompien versioiden pintaan nostamat.

Vaikeita tunnetiloja, kuten ahdistusta, ei voi ottaa vastaan määräänsä enempää eli sen verran kuin on valmis ottamaan ja jonka kykenee käsittelemään. Silloin kun kyse on ns. hajottavasta ahdistuksesta, tunne on ylivoimaisen suuri eikä sitä kykene ottamaan vastaan niin paljoa kuin mitä tulossa sillä hetkellä olisi. Silloin tuntuu, että jää valtavan, hukuttavan hyökyaallon alle. Pahimmassa tapauksessa (esim. jos kyseessä on traumatausta) perinteiset konstit (kuten EFT, meditointi, mindfulness) saattavat jopa pahentaa tilannetta ja niitä pitää tehdä omaan tilanteeseensa varioiden.

Hajottavan ahdistuksen ollessa kyseessä ammattiapu on enemmän kuin tarpeen. Sen luonne saattaa olla nimittäin sellainen, että asiat eivät ole enää missään mittasuhteissa ja sen armoille joutuu aivan kokonaan, vailla ulospääsyä. Se muistuttaa pienten lasten kauhukohtauksia ja saattaa kumpuilla juuri sieltä, lapsen kauhua herättävästä tunnekokemuksesta jossa tunne on lapsen käytettävissä olevia selvitiytymiskeinoja hyvin paljon suurempi ja sen armoille jää täysin. Minun ahdistukseni pahimmillaan on juuri sitä, kehoni elää uudelleen traumaattisia tapahtumia (vaikken niitä kaikkia käytännössä muistakaan) ja reagoi niihin kuten ne tapahtuisivat uudelleen juuri siinä hetkessä. Trauman kokeneiden keho elää siis traumaattista tapahtumaa yhä uudelleen ja uudelleen kunnes asianmukaisen hoidon avulla keholle ja hermostolle on niiden ymmärtämällä kielellä näytetty (reaktiot tulevat aivojen vanhimmista osista, jotka eivät ymmärrä järkeilyä ja puhetta), että hätää ei enää ole.

Tunteena ahdistuksen luonne on mielenkiintoinen. Brianna Wiest kertoo kirjassaan 101 Essays That Will Change The Way You Think, että ahdistus ei sinänsä ole tunne vaan viesti jostain vielä toistaiseksi tuntemattomasta tunteesta tai useammasta (esim. viha tai suru), jota ei vielä osaa ehkä edes aivan nimetä ja joka on pyrkimässä pintaa jotta se tulisi kuulluksi ja nähdyksi. Ja silloin on tärkeää antaa sen tulla kuulluksi ja nähdyksi. Vain siten siitä voi aikanaan päästää irti.

Silloin kun kyse on epämääräisestä ahdistavasta olosta, se toimii tavallaan karttana ja kompassina (tämä pätee siis ahdistuksen molempiin ”muotoihin”, erona on vain tunnetilan intensiivisyys, minkä voi ottaa vastaan). Sitä tunnetta seuraamalla, antamalla sen tulla ja tuntua yrittämättä muuttaa, tuomita tai arvottaa sitä esim. hyväksi tai huonoksi, pääsee jyvälle siitä, mitä siellä alla piilee. Tässä kohti tarvitaan kahta asiaa – hyväksyntää (tältä tuntuu juuri nyt ja minä hyväksyn sen eikä tämä tee minusta yhtään sen huonompaa ihmistä vaikka sisäinen kriitikkoni väittäisi mitä) ja rekka-autolastillinen myötätuntoa itseä kohtaan. Jos kyseessä on hajottava ahdistus, tarvitaan ammattiapua ja lisäksi kenties hieman erilaisia työkaluja, jotta kykenee ottamaan vastaan sen verran kuin kulloinkin kykenee, toleranssia hitaasti kasvattaen.

Kaikki kokevat ahdistusta joskus elämänsä aikana, se on fakta. Tärkeää on olla oppimatta väistelemään ja välttelemään sitä, ja opetella kuuntelemaan mitä se haluaa kertoa. Se, että oivaltaa millaiset välttelykeinot itsellä on käytössä, on tosi merkittävää. Kun löysin itseni keittiöstä ahdistavan oloni kanssa miettimästä onko nälkä, jano vai otanko särkylääkettä, tajusin, että here we go again. Yritin keksiä tukahduttamiskeinoja (joskin suht harmittomia sellaisia) välttääkseni kohtaamasta sitä helvetin epämiellyttävää ja kivuliasta tunnetta. Kuin jokin paikka kutiaisi aivan hirveästi muttei aivan täysin osaa paikallistaa mistä tässä tulisi nyt itseään rapsuttaa. Tuon oivalluksen tehtyäni tapahtui 2 merkittävää asiaa – ymmärsin oman toimintamallini (eli miten yritän vältellä ahdistusta) ja oivalluksen ansiosta minulla oli mahdollisuus katkaista välttelemisen ja pakenemisen kierre. Korostan edelleen, että hajottavan ahdistuksen ollessa kyseessä saatetaan hyvinkin tarvita ammattiapua ja heidän tarjoamiaan työkaluja.

Aluksi terapeuttini Ruth ei puhunut paljonkaan, kuunteli vain. Kerroin hänelle lapsuudestani, kotioloistani ja vanhemmistani. Olin täysin irrallaan omista tunteistani, kykenin kuvailemaan niitä mutten tuntemaan lainkaan. Kun puhuessani vilkaisin välillä Ruthia, totesin hämmästyksekseni, että hänen silmänsä olivat monesti kostuneet kyynelistä. Asiaa saattaa olla vaikea hahmottaa, mutta nuo kyyneleet eivät olleet hänen. Ne olivat minun kyyneleitäni. En käsittänyt tätä silloin, mutta juuri tuolla tavoin terapia toimii. Vastaanotolle tuleva potilas siirtää kaikki sietämättömät tunteensa terapeutin kannettaviksi. Tämä ottaa toisin sanoen vastaan kaiken sen emotionaalisen sisällön, jota potilas ei itse kykene käsittelemään, ja eläytyy siihen hänen puolestaan. Sen jälkeen terapeutti alkaa varovasti ja verkkaisesti siirtää tunteita takaisin potilaalle, täsmälleen kuten Ruth teki minun kanssani.”

Alex Michaelides (kirjailija, psykoterapeutti) – Hiljainen potilas (fiktiivinen teos)

Ylipuhuin itseni nopeasti pois keittiöstä, muistikirjan ääreen. Tartuin kynään ja aloin kirjoittaa ”Ei, en tarvitse nyt ruokaa, särkylääkettä enkä oikeastaan edes lasillista vettä. Mitä minä siis aidon oikeasti juuri nyt tässä hetkessä kaipaan ja tarvitsen?” Vastaus ilmestyi nopeammin kuin olisin uskaltanut kuvitella – ”Hyväksyntää, nähdyksi ja kuulluksi tulemista, mutta se mitä kaipaan eniten juuri nyt on ehdoton hyväksyntä. Sitä, että joku sanoo että minä riitän ja olen rakastettava persoona ihan juuri tällaisena, hetkittäin ihan tuhannen palasina ja aivan rikki”.

Niin. Sillä hetkellä tarjolla ei ollut ketään, joka olisi tuon voinut minulle sanoa ja mieluusti teoin osoittaa (ja minä olen tunnetusti aivan helvetin huono pyytämään apua, mutta harjoittelen), joten se joku olin siis minä itse. Siispä minä annoin itselleni juuri sellaista hyväksyntää ja rakkautta paperilla, jota kaipasin. Kävin itseni kanssa sellaisen keskustelun, jonka olisin käynyt kenen tahansa ystäväni kanssa (siinä olen ihan tosi hyvä, kannattelemaan minulle rakkaita ystäviäni). Kuuntelin, mitä kaipasin ja sitten kirjoitin ne sanat auki muistikirjaani. Se auttoi kahdella tavalla – olin saanut itseni ulos välttelyloopista ja olo oli huomattavasti parempi kun sain kerrotuksi sen, mitä kaipasin ja sanotuksi itselleni ne sanat, joita minun ihan tosi kipeästi siinä hetkessä tarvitsi kuulla.

Juuri nyt, tässä hetkessä minulla ei ole hätää. Minä riitän, kaikesta hetkellisestä hajoilustani huolimatta ja kyllä, minä olen ihan todella rakastettava persoona (sanoi sisäinen kriitikkoni mitä hyvänsä).