fbpx
Valitse sivu

Muistan kun elokuussa 2020 tuli ajankohtaiseksi päättää muutaman kuukauden kestänyt tapailusuhde erään Tinder-miehen kanssa. Vatvoin päätöksen tekemistä ensin viikkoja ja sitten välttelin sen sanomista ääneen vielä hyvän tovin. Toisin sanoen, tiesin jo varsin varhain ettei meistä koskaan tulisi paria mutta en halunnut katsoa totuutta silmiin ja myöntää sitä itselleni, sillä siinä samalla tulisin murskanneeksi oman unelmani sielunkumppanin löytämisestä. Ja se tekee kipeää, ihan helvetin kipeää.

Businessmaailmassa käytetään termiä Kill your darlings. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että yrittäjän on tiedostettava se hetki, kun heidän palvelunsa lakkaavat palvelemasta alkuperäistä tarkoitusta. Se tarkoittaa kriittistä tarkastelua omaa toimintaa, tavoitetta ja tilannetta kohtaan. On pohdittava, ovatko asiat linjassa arvojeni, tavoitteideni ja unelmieni kanssa. Minun tapauksessani kun sovelsin tätä metodia tapailusuhteeseen vastaus oli selvä – ei ollut. Niin kivaa kuin yhteinen ajanvietto olikin se ei ollut sitä mitä parisuhteelta toivoin. Jos halusin edetä sitä kohti mitä todella toivoin, mistä unelmoin, minun oli päästettävä tästä suhteesta irti.

Päätöksen tekemistä vaikeutti myös se, ettei siinä tapailussa ollut tavallaan mitään järisyttävästi vinossa – viihdyimme yhdessä eikä hän esimerkiksi kohdellut minua mitenkään huonosti. Pintapuolisesti kaikki oli hyvin. Mutta se oli juuri se juttu – pintapuolisesti. Vaikka puhuimme vaikeistakin asioista sen verran kuin kielimuurilta ja kulttuurieroilta kykenimme, en koskaan saanut häneen sellaista emotionaalista yhteyttä kuin toivoin saavani. Fyysistä yhteyttä ja kemiaa oli kyllä senkin edestä, mutta let’s be honest – se ei ole syy jatkaa tapailua elleivät molemmat sitoudu juuri niihin pelisääntöihin.

Kun viimein sain kakistettua ne sanat ulos, etten usko tämän toimivan pidemmän päälle, hän reaktionsa oli asiallinen. Sen sijaan omaan reaktiooni en ollut varautunut lainkaan. Itkin nimittäin ensin 3 päivää putkeen ja sen jälkeen viikkokausia sain epämääräisen hillittömiä kaipuukohtauksia milloin mistäkin syystä. Minulla oli niin hirvittävä emotionaalinen hätä, etten ollut osannut odottaa sellaista lainkaan, tunsin toimineeni täysin luontaisia vaistoja ja tavanomaisia toimintatapojani vastaan. Ikään kuin olisin muina naisina astellut Korkeasaaren leijona-aitaukseen heilutellen veristä pihviä kädessäni.

Brené Brown kutsuu tätä jälkitunnetta haavoittuvuuskrapulaksi.

Haavoittuvuuskrapula

Haavoittuvuuskrapulaksi kutsutaan sitä tunnetilaa, joka seuraa juuri tällaisia hetkiä. Niitä, jolloin teit ensimmäistä kertaa jotain, mitä et ole aiemmin itsesi hyväksi uskaltanut tehdä – asettaa rajoja, kertoa rehellisesti miltä tuntuu (vaikka se tuntuisikin vaikealta), ylittää itsensä sillä tavalla, jota ennen pelko esti tekemästä.

Se ei ole siis silkkaa ilotulitusta ja skumppalasien kilistelyä, vaan sellainen tunteiden teholinkous ja paskamyrsky yhdistettynä, että sanoinkin ystävälleni, että jos olisin tiennyt tällaisen olevan edessä, olisin luultavasti jänistänyt. Onneksi en tiennyt. Se nimittäin oli silti sen arvoista, selvisin kai siitä(kin).

Toisella kerralla selvisin jo vähemmällä krapulalla. Sain melko lailla puskista viestiä eräältä toiselta Tinder-mieheltä, jonka kanssa olin puolisen vuotta aiemmin viikkoja viestitellyt ja sitten kerran tavannut. Hän ei kuitenkaan työkomennuksensa luonteen johdosta koennut voivansa sitoutua mihinkään (ja asui sitä paitsi reilun 600 kilometrin päässä minusta), joten yhteydenpito jäi. Tuossa täysin puskista tulleessa viestissään hän kertoi nähneensä unta minusta ja kysyi, voisimmeko tavata.

Hengitin hetken, sitten toisenkin ja mietin mitä vastaan. Aiemmin olisin automaattisesti ryhtynyt luomaan mielikuvia kivasta yhteisestä viikonlopusta ja vastannut että tietysti voidaan! Sillä kuka minä nyt olin ottamaan riskin että aiheuttaisin toiselle pettymyksen vaikken siis suoraan sanottuna ollut ajatuksesta lainkaan innostunut. Itse asiassa olin siitä niin vähän innostunut, että keräsin kaikki rohkeuden rippeeni (joita sillä hetkellä olikin yllättävän paljon, näemmä niiden määrä kasvaa käytettäessä) ja viestitin, että ikävä kyllä en pidä sitä hyvänä ajatuksena.

Hän(kin) suhtautui asiaan hienosti, ja saimme asiasta varsin hyvän keskustelun aikaiseksi. Kerroin avoimesti, että minä en ole niinkään satunnaisen hauskanpidon perässä vaan ensisijaisesti pidän silmäni avoimena parisuhteelle, ja koska hän teki hyvin selväksi kuukausia aiemmin ettei halua sitoutua, eivät tarpeemme oikein nyt kohtaa.

Tämä jälkimmäisen rajojenasettamiskokemukseni seurauksena luulen, että kasvoin pituutta ainakin 2,5cm, enkä potenut (juuri) minkäänlaista haavoittuvuuskrapulaa. Sillä hetkellä seisoin (yhä ensimmäisiä kertoja elämässäni) 110% omalla puolellani ja vedin selkeän rajan siihen, miten toivon minua kohdeltavan ja millaisia ihmissuhteita haluan elämääni. Täytyy sanoa että pitkä matka on tultu siitä, kun sydämeni jätti lyönnin jos toisenkin välistä joka ikisen Tinder-matchin poiston jälkeen – etenkin, jos se tapahtui sen toisen osapuolen taholta. Tunsin oloni joka kerta niin hylätyksi, että luulin kuolevani siihen paikkaan (reaktio selittyy kiintymyssuhtetyylilläni joka perustuu traumataustaani). Mutta nyt minä asetin rajan ihan itse. Ja olin aivan helvetin ylpeä itsestäni.