fbpx
Valitse sivu

”Asiat alkavat mennä pieleen yleensä siinä vaiheessa, kun ei ole hyvä olla kummassakaan paikassa, kotona ja töissä”.

Näin minulle totesi ensimmäinen lääkäri, jonka kanssa puhuin uupumuksestani silloisessa, ensimmäisessä työpaikassani vuosituhannen alussa. Olin hiljattain eronnut, tai totta puhuen minut oli jätetty toisen naisen takia, olin muuttanut omilleni ensimmäistä kertaa elämässäni ja töissä oli YT-uhka päällä. Tuossa vaiheessa minut oli jo siirretty aivan toisiin työtehtäviin kuin mihin minut oli alunperin palkattu.

Enhän minä silloin mitään uupumuksesta tiennyt, luulin, että on normaalia olla lopen uupunut kaiken aikaa ja itkeä silmät päästään joka aamu ja toisiaan iltaisinkin. Menin töihin jopa suoraan hammaslääkäristä, tikit suussa viisaudenhampaan poiston jälkeen vaikken pystynyt edes puhumaan kunnolla. En tiennyt muuta tapaa toimia ja olla, joten pidin itseni kiireisenä. Siten itkemiselle ja olotilan ihmettelylle jäi vähemmän aikaa.

Suorittaminen on aina selviytymiskeino, ja uupuminen sen vääjäämätön lopputulema kun voimat loppuvat. Minulle suorittaminen oli keino varmistaa, että kelpaan, olen riittävä ja näin ollen pidetty. Vain täydellinen oli riittävän hyvä lopputulos (jos sekään), vaikka tosiasia on se, että perfektionisti hinkkaa kaikkia projekteja tasan niin kauan kuin aikaa on. Se on tapa vältellä negatiivisen palautteen saamista – niin kauan kun oma kädenjälki ei ole maailmalla muiden nähtävillä ei sitä kukaan voi myöskään kritisoida.

Suorittaminen ja täydellisyyden tavoittelu kulkee usein käsi kädessä ja johtavat kantajansa kohti uupumusta, jota ei levätä pois kesäloman aikana saati pidennetyllä viikonlopulla. Itse olen alkanut ymmärtää, että kohdallani suorittaminen oli suorastaan tapa elää, erittäin haitallinen sellainen.

Uupumusta on uskallettava katsoa silmiin – mitkä asiat elämässäni ovat minut uuvuttaneet? Sillä jos niitä ei tiedosta, et voi tehdä niille mitään ja siten et ikinä pääse uupumuskierteestä.

Toisin kuin usein luullaan, uuvuttavat asiat eivät ole läheskään aina niitä ns. ulkopuolisia tekijöitä (esim. työ), vaan joskus on pakko myöntää se kipein todeksi – omat toiminta- ja käytösmallini ovat minut uuvuttaneet. Ei pelkästään työ vaan se, miten siihen suhtaudun. Ei pelkästään arjen kiire vaan se, että minä itse pidän itseni kiireisenä – kenties paetakseni jotain itsessäni jota en halua kohdata. Tai siksi, etten yksinkertaisesti osaa muuta kuin kiirehtiä.

Myös mukavat asiat (kuten harrastukset) voivat uuvuttaa. Saatat täyttää kalenterisi ns. mukavalla tekemisellä ja menoilla ja siten ruokkia uupumuksen noidankehää. Valmentajana työskennellessäni jouduin valitettavan usein käymään keskusteluita selvästi uupuneiden asiakkaideni kanssa, jotka jääräpäisesti halusivat pitää kiinni treeniohjelmastaan vaikka ainoa oikea treeni siinä tilassa olisi ollut korkeintaan kävelylenkki ilman minkään valtakunnan mittareita.

Ei riitä, että karsit kalenteristasi vain ne kaikkein selkeimmin kuormittavat tekijät (tai vähennät niitä), vaan sinun on arvioitava koko elämä uudelleen – omia toiminta- ja käytösmalleja myöten. On pohdittava, sisältääkö arki mielekkään tekemisen lisäksi (tai jopa sijaan) riittävästi palauttavaa olemista. Tyhjyyden äärellä istumista ja omien ajatusten ja tunteiden äärellä viipyilyä. Jälkimmäiseen vastaus on hyvin usein ei, sillä juuri sieltä ne syyt suorittamiseen yleensä kumpuavat – haluttomuudesta katsoa omia arkoja paikkoja suoraan kohti. Tuntea se kipu, todeta itselleen lempeästi, että nyt on näin. Ja se on se vaikein osuus, tyhjän päällä viipyily, tunteiden tunteminen, kivun kokeminen. Mutta paranemisprosessin kannalta ne ovat välttämättömiä.

Minä suoritin koska olin mielestäni vain suoritusteni arvoinen nainen. En yhtään enempää mutta usein paljonkin vähemmän. Arvoni mitattiin tekemiseni, reippauteni ja tomeruuteni määrällä.

Uskon, että juuri siihen mokaan, että ajatellaan vain yhden asian uuvuttaneen (usein juuri esim. se työ), (ja siihen kiistattomaan faktaan, että keholla todella kestää toipua jotakuinkin normaaliin tilaan tai edes lähelle sitä) perustuu uupumuksen pitkä toipumisaika. Koko elämää ei nimittäin käydä läpi hetkessä.

Kun elämä on kertaalleen pysäyttänyt hengästyttävätahtisen maratonin ja pakottanut polvilleen, ei voi olettaa että voi jatkaa samaan tavalla siitä mihin jäi hetken hengähdettyään. Täytyy ymmärtää, että nyt on juoksemisen sijaan käveltävä, ensin ehkä jopa kontattava tai ryömittävä, jos tilanne niin vaatii. Sen jälkeen voi alkaa kävelemään ja se on sinun elämäsi uusi maksiminopeus.

Muussa tapauksessa olet uudelleen polvillasi nopeammin kuin huomaatkaan ja tällä kertaa entistä pidempään – tämä toistuu niin kauan että olet läksyn oppinut (tai keho sairastuu).