fbpx
Valitse sivu

Juuri nuo otsikon sanat lausuin jokin aika sitten ystävälleni ja samalla tajusin, että minun näemmä tarvitsee kuulla ne itsekin.

Olen ollut joskeenkin vakuuttunut jo pitkään, että jokainen eroni jälkeinen deittikumppanini tulee kirjoittamaan jonkinlaisen luvun elämääni (niin luonnollisesti myös parisuhteeni). Olen antanut jokaiselle lempinimeni (se on tapanani oikeastaan muutenkin, jos olen antanut sinulle lempinimen tiedäkin, että sinulla on paikka sydämessäni). Koodari, latino, maajussi.

Osallistuin helmikuun lopulla Näin asetat rajat -workshoppiin, rajateema oli (ja on) ajankohtainen yhä vaikka rajanvetoa olenkin jo vuoden päivät pian harrastanut. Nyt kun puhun rajoista, tarkoitan erityisesti rajoja ihmissuhteissa – millaista kohtelua toivon ja otan vastaan, mitä en salli ja kenen kanssa tarpeet ovat muuten vain niin kaukana toisistaan ettei touhua ole järkevää kummankaan kannalta jatkaa. Pelisääntöjä siis.

Tein melkoisen merkittävän havainnon tuon päivän rajoja päässäni pyöriteltyäni – tajusin nimittäin, että sen lisäksi, että vedän rajoja muille on minun syytä vetää niitä myös itselleni. Sisärajani nimittäin vuotavat ja välillä pahasti ja tässäkin touhussa minulla oli vain 2 vaihdetta: all in or nothing. Hommassa oli vain yksi mutta, olin tullut sen verran pahasti tyrmätyksi vuotta aiemmin, etten käytännössä uskaltanut enää olla all in joten olin aina nothing. En antanut itseni kiintyä, tykästyä etenkään nauttia enkä antanut itsestäni kaikkea, tarjosin lähinnä kuortani. Se tietysti johti siihen, että yhä useampi tapaus kariutui alkuunsa mutta merkittävämpää oli se, miten reagoin niihin kariutumisiin. Välitön reaktioni nimittäin oli alkaa kertoa itselleni tarinaa siitä, miten se oli tuhoon tuomittu jo alusta alkaen, en oikeastaan edes pitänyt koko tyypistä ja parempi vain näin päin.

Sorruin jopa niin alas, että kelasin loopilla päässäni kyseessä olevan ihmisen ”huonoja” puolia ja ominaisuuksia, jotka eivät mitenkään sopisi minun persoonaani ja elämääni tai minulle ylipäätään. Puin ne kaikki muotoon, hän ei ole minua varten, emme mitenkään tulisi toimeen pidemmän päälle. Olin mennyt siis äärilaidasta toiseen, intohimoisista sielunkumppanikuvitelmista tuhoon tuomittuun tarinaan. Vasta sen tajuaminen avasi silmäni sille kipeälle kohdalle, jota olin epätoivoisesti yrittänyt suojata lähes vuoden – en uskaltanut laskea suojaani siinä pelossa, että minua satutetaan uudelleen.

Suojamuurin asettaminen tässä tilanteessa on normaalia, mutta sen oivaltaminen elintärkeää, muuten päädyn kertomaan itselleni tarinaa siitä, kuinka tämä(kään) ihminen ei ole minua varten. Sepitän itselleni, että minä tarvitsen, haluan ja kaipaan sellaista yksisarvista jota ei oikeasti ole olemassakaan.

Silloin kun opetellaan asettamaan rajoja on tyypillistä heittäytyä hiukan dramaattiseksi ja mustavalkoiseksi. Se kuuluu asiaan, mutta jos jumiudut siihen kaavaan, siinä olet ja pysyt hamaan tappiin asti. Oivalsin, että minun on opeltetava olemaan sopivasti sydän auki, terveet rajat hanskassa ja sietämään sitä epämukavuutta, että kyllä, tästä tyypistä tykkään todella ja ei, en voi tietää satuttaako hän minua ja tuleeko tästä ylipäätään mitään. Ja se jos jokin on vaikeaa – epämukavuuden sietäminen.

Jos ei ajattele ansaitsevansa kusipäitä parempaa, kaikki ovat kusipäitä. Eikä muuta ympärillään näekään.

Löysin vuosi sitten (kuuluisan ghostausgaten jälkeen) itsestäni aivan vahingossa uskomuksen – mitä jos minulle tapahtuu jotain hyvää? Se on yksi niistä isoimmista, pahimmista ja suurimmista ja luultavasti merkittävimmistä uskomuksista, joita olen itsestäni koskaan löytänyt.

Jos ei pidä itseään hyvän arvoisena ei sitä osaa ottaa vastaan vaikka joku kotiovelle sen hopeatarjottimella kantaisi, tiedän kokemuksesta.

Puolustusmekanismina sitä ajattelee, että se asia tai ihminen nyt ei ole minua varten, eriyttää itsensä siitä, mitä oikeasti haluaisi muttei usko ansaitsevansa. Sijoittaa itsensä eri paikkaan, kuvittelee kulkevansa eri polkua, eri paikoissa jotta voi olla varma ettei koskaan kohtaa sitä mitä oikeasti haluaisi.

Kun mielessään vaikkapa sijoittaa itsensä rämpimään suolle ja sen sielunkumppanin, ihmisen, jonka todella toivoisi kohtaavansa kuusimetsään, voi turvallisin mielin rämpiä yksin siellä kuvitteellisella suollaan lainkaan tajuamatta, että todellisuudessa onkin juuri siellä kuusimetsässä.

Siinä tilassa se sielunkumppani saa kävellä päin, yli, ali ja ympäri (kolmeen kertaan) ennen kuin lainkaan tajuaa totuutta.

Meillä kaikilla on uskomuksia itsestämme, maailmasta ja toisista ihmisistä. Ensimmäinen askel on tulla niistä tietoiseksi, sen jälkeen voit alkaa purkaa niitä ja opetella unelmiasi kannattelevia, sinua ja toiveitasi tukevia uskomuksia rajoittavien tilalle.