fbpx
Valitse sivu

40-vuotispäiväni aattona täytin terapeuttini pyynnöstä lomakkeen, joka ei sillä hetkellä merkinnyt minulle mitään muuta kuin merkillistä kirjainyhdistelmää läppärini näytöllä. Kyseessä oli lomake, jossa vastattiin lauseisiin valitsemalla numeroasteikoilla 0-4 miten hyvin kunkin lausahduksen koki koskevan itseään. Hyvin nopeasti minulle kävi ilmi, että valtaosan niistä lauseista olisin voinut kirjoittaa ihan itse.

Tämän blogipostauksen kirjoitin alunperin syksyllä 2020 (jolloin en ollut vielä terapiassa saati tiennyt mitään PCL-5 testilomakkeen olemassaolosta), ja se on odottanut julkaisua siitä saakka. Jo tuossa postauksessa olen käyttänyt vastaavanlaisia lauseita kuin PCL-5 -lomakkeessa, jota käytetään siis PTSD:n eli traumaperäisen stressihäiriön seulontaan.

Lomake vastaa siis PTSD:n diagnostisia kriteerejä, ja raja-arvona pidetään 31-33 pistettä (sotaveteraaneilla hiukan korkeampa, 37). Minä sain pisteitä 44 (itse asiassa terapeuttini mukaan yli 50, kävi ilmi myöhemmissä keskusteluissa).

Tuossa vaiheessa olin ollut terapiassa jo jokusen kuukauden, eikä terapeuttini yllättynyt testituloksestani. Minä sen sijaan tein sen varmuuden vuoksi vielä toisenkin kerran. Pistemäärää enemmän minua hämmensi se, että oikeastaan ainoa ajatukseni lomakkeesta oli, että kuinka joku on voinut kirjoittaa siihen juuri niin minua ja minun elämäni hyvin kuvaavia lauseita. Heti toinen ajatukseni perään oli se, että luojan kiitos terapeutillani on nimenomaan traumaterapia osaamisalueenaan.

Olin samaan aikaan sekä hämmentynyt että huojentunut. Ja sitten heti perään häpesin. Minä en ole ollut sodassa, enkä ole esim. raiskauksen uhri (luojalle kiitos) – kuka minä olin kärsimään traumaperäisen stressihäiriön oireista?

Kirjassaan The Boy Who Was Raised as a Dog lastenpsykiatri Bruce D. Perry kertoo ennen lastenpsykiatriaan erikoistumistaan työskennelleensä traumatisoituneiden sotaveteraanien kanssa. Hän kertoo, että vaikka itse traumaattinen tilanne saattoi olla lyhyt (vain esim. joitain tunteja kestoltaan), veteraanit kärsivät usein PTSD:n oireista vuosien, jopa vuosikymmenten kuluttua. Tässä valossa hänelle alkoi olla varsin selvää, että väite ”lapset ovat mukautuvaisia ja toipuvat kyllä” ei ehkä olekaan totta. Se samainen seikka (kehitysvaiheessa olevien aivojen plastisuus), joka tekee lapsista helposti oppivaisia esim. kielellisesti, asettaa lapset aivan erityisen riskialttiiksi elinikäisille vaikutuksille traumaattisten tapahtumien suhteen. Etenkin kun kehityksellisen trauman kohdalla usein puhutaan pitkään jatkuneesta laiminlyönnistä tai väkivallasta.

Oireet vaihtelevat toki yksilöllisesti mutta tiettyjä yhtäläisyyksiä on havaittavissa sen mukaan, minkä ikäisenä traumaattinen tilanne (tai pahimmassa tapauksessa tilanteet) on koettu. Tässä kohti olisin voinut taas lukea suoraa kuvausta itsestäni – ”noin 10-vuotiaalle kehittyy todennäköisesti hyvin tarkkoja tapahtumasidonnaisia pelkoja, ja hän oppii välttelemään samankaltaisia tilanteita, käyttäytymistä ja ihmisiä jatkossa.”

Se ei välttämättä vaadi sotaa, ei sieppausta tai vankina oloa. Se vaatii vain yhden emotionaalisesti epätasapainoisen vanhemman, joka omalla väkivaltaisella ja epävakaalla käyttäytymisellään purkaa (ja siten myös siirtää) omia traumojaan lapsiinsa, heidän kannettavakseen vuosikausiksi ja -kymmeniksi eteenpäin.

Olin jotenkuten oppinut elämään oireideni kanssa, selittänyt niitä milloin introvertillä luonteellani, milloin stressillä ja väsymyksellä. Sitten tuli syksy 2020 ja löysin itseni olohuoneen lattialta itkemästä ties kuinka monetta päivää putkeen, enkä päässyt enää ylös.